Työmies kävi vakavammaksi. Hän tunsi samassa nallikan neitsyt Blanchetten pojaksi ja oli jo ehtinyt kuulla tämän elämäntarinan, vaikka olikin vasta paikkakunnalle muuttanut.
"Elä ole milläsikään, poikaseni", sanoi mies, "vaan tule nyt kanssani äitisi luo. Toimitetaan sinulle ... isä."
Yhdessä lähtivät he sitten kävelemään. Mies talutti pikku Simonia ja hymyili itseksensä, sillä oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että tutustuisi tuohon neitsyt Blanchetteen, jota oli kehuttu seudun kauneimmaksi tytöksi. Ehkä kyti hänen aivojensa syvimmässä sopessa sellainenkin ajatus, että kerran langennut tyttö voi langeta toisenkin kerran.
Vähitellen tulivat he pienen, valkoisen ja sangen siistin talon eli mökin ovelle.
"Tässä me asumme", sanoi Simon huutaen akkunaan: "äiti!"
Ovelle ilmestyi nuori nainen, jonka edessä mies lakkasi hymyilemästä, käsittäen heti, ett'ei ollut leikkimistä tuon pitkän, kalvakan ja vakavan tytön kanssa, joka seisoi ovellansa ikäänkuin kieltääksensä häneltä pääsyn tähän taloon, missä häntä jo kerran oli petetty. Hieman arastuneena otti hän lakin päästänsä ja sopersi:
"Kas tässä, rouva, tuon minä teille poikanne takaisin! Hän oli eksynyt tuonne joen rannalle."
Simon hypähti äitinsä kaulaan ja sanoi itkien:
"En minä eksynyt, äiti, vaan aioin hukuttautua, kun pojat pieksivät minua ... koulupihalla ... ne pieksivät ... sen vuoksi vain, ett'ei ... ett'ei minulla ole isää!"
Polttava puna nousi äkkiä naisen poskille. Tuntien ahdistuksen aina sydämessänsä asti syleili hän lujasti lastansa samalla kuin kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. Mies seisoi siinä tietämättä, kuinka pujahtaisi tiehensä.