Nostaen poikasen syliinsä suuteli mies tätä poskille ja poistui sitten nopeasti ja pitkin askelin tiehensä.
Kun Simon seuraavana päivänä tuli kouluun, kaikui häntä vastaan poikain ivallinen nauru. Ja kun tuo suuri poika viimeisen tunnin päätyttyä taas näytti aikovan aloittaa eilisen pelin, viskasi Simon hänelle nämä sanat vastaan ikäänkuin olisi hän tuota poikaa kivellä heittänyt:
"Filip minun isäni nimi on!"
Kaikki pojat rähähtivät iloiseen nauruun: "Filip kuka? Filip mikä? Kuka Filip se on?... Ja mistä sinä tuon Filipin nyt olet kaapannut?"
Simon ei vastannut mitään. Uskossansa järkähtämättömänä seisoi hän uhkaavin silmin ja valmiina kärsimään selkäsaunankin, sillä paeta hän ei aikonut.
Onneksi sekautui koulumestari asiaan ja Simon sai mennä kaikessa rauhassa kotiin äitinsä luo.
Kolmen seuraavan kuukauden kuluessa kulki Filip usein Blanchetten asunnon ohitse. Joskus rohkaisi hän itsensä ja vaihtoi muutamia sanoja hänen kanssaan nähdessänsä hänen istuvan ompelemassa avonaisen akkunan ääressä. Blanchette vastasi kohteliaasti, vaikka hän aina pysyikin vakavan näköisenä eikä koskaan antautunut pilapuheisiin. Sisälle luoksensa ei hän Filipiä myöskään kutsunut. Ollen hieman itserakas niinkuin useimmat miehet ovat kuvitteli hän kuitenkin, että Blanchetten poskilla toisinaan hänen kanssansa puhellessa oli tavallista eloisampi väri.
Mutta tahrattua mainetta ei ole niinkään helppo kohottaa entisellensä. Se pysyi sittenkin siksi hauraana, että kyläläiset, tästä Blanchetten kylmyydestä huolimatta, alkoivat juoruta heistä.
Simon puolestansa oli sangen ihastunut uuteen isäänsä, jonka kanssa hän käyskenteli kylän raitilla joka ilta sen jälkeen, kuin Filip oli työnsä lopettanut. Koulunkäyntiänsä jatkoi poikanen säännöllisesti. Mutta poikain pistosanoihin ei hän enää viitsinyt vastata, vaan kulki tietänsä eteenpäin itsetietoisen arvokkaana.
Eräänä päivänä virkkoi sama poika, joka tuonoin oli ensiksi käynyt hänen kimppuunsa: