"Sinä valehtelit silloin, sinä... Eihän sinulla olekaan isää, jonka nimi on Filip."
"Onpahan", väitti Simon tiukasti.
Poika hykersi käsiänsä sanoen:
"Vai niin! Mutta jos sinulla kerran isä olisi niin olisi hän tietysti äitisi kanssa naimisissa ... vai mitä?"
Tämä muistutus tuntui Simonistakin sattuvan oikealta, mutta siitä huolimatta väitti hän:
"Isäni hän kuitenkin on!"
"Se on mahdollista", myönsi toinen ivallisesti, "mutta oikealla tavalla hän ei isäsi ole."
Blanchetten poika loi katseensa alas ja asteli varsin miettiväisenä ukko Loizonin pajaan, missä Filip työskenteli.
Paja oli kuin haudattu suurten puiden alle. Sisällä oli kovin hämärä. Mutta räiskyvän ahjon punainen loimo heitti leveän heijastuksensa huoneeseen ja valaisi viittä seppää, jotka käsivarret paljaina hoitelivat jykeviä moukarivasaroitansa. Seisoessansa tuossa räiskyvän tulen valossa, silmät naulittuna valkealta hohtavaan rautaan, jota he miehissä takoivat, näyttivät he viideltä vuoripeikolta. Raskaina nousivat ja laskeutuivat heidän ajatuksensa moukarein kanssa.
Simon tuli kenenkään huomaamatta sisään ja nykäsi ystäväänsä Filipiä hihasta. Mies kääntyi päin. Kaikki keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaasti, mitä tässä oli tekeillä. Tavattoman hiljaisuuden keskeltä koroitti Simon vähäisen äänensä: