"Kuule, Filip", sanoi hän, "Michauden poika väitti äsken, ett'et sinä ole minun isäni oikealla tavalla."
"Kuinka niin?" kysyi Filip.
Aivan vilpittömästi vastasi lapsi:
"Kun sinä et ole naimisissa äitini kanssa."
Ketään ei naurattanut. Filip seisoi nojaten otsaansa karkeita käsiänsä vastaan, jotka kouristuivat alasimella olevan moukarin varteen. Filip näytti miettivän. Toverit katselivat häntä ja Simon vartoi ahdistuneena peukaloisena näiden jättiläisten keskellä. Vihdoin sanoi eräs sepistä tulkiten nähtävästi toistenkin kumppaliensa ajatuksen:
"Blanchette on kaikissa tapauksissa hyvä ja kelpo tyttö, ja vaikka häntä onkin kohdannut onnettomuus, on hän luotettava ja säädyllinen ihminen. Kelpo mies saisi hänestä kunnon vaimon."
"Se on totta, se!" myönsivät toisetkin.
"Ja onko se edes tytön vikakaan, että hän lankesi? Mies oli luvannut naida hänet ja tunnenpa monta naista tässäkin kylässä, jotka käyvät kunniallisista tytöistä, vaikka ovat langenneet samalla lailla kuin Blanchettekin."
"Se on kyllä totta, se!" toistivat miehet kuorossa.
"Jumala yksin tietää, mitä tuo tyttö poloinen on saanut kärsiä ... voidaksensa ilman toisten apua kasvattaa poikansa ... ja kuinka paljo hän on itkenyt yksinäisyydessänsä! Eikä häntä näy ulkona missään muualla kuin kirkossa, vai mitä?"