Päinvastoin kutsutti hän kuulusteltavaksi myöskin satulasepän. Tämä uusi tuonoisen väitelmänsä ja pysyi siinä, mitä kerran oli sanonut. Tunnin aikaa haukkuivat vanhat riitapuolet toisiansa maistraatissa. Hauchecornen omasta pyynnöstä toimeenpantiin tarkastus, mutta hänen vaatteistaan ei löytynyt mitään.
Pormestari joutui nyt vuorostansa ymmälle ja salli hänen poistua, mutta sanoi jo ennakolta pyytävänsä tuomio-istuimelta lähempiä määräyksiä asiassa.
Tällä välin oli uutinen levinnyt ympäri kauppalaa. Maistraatista tullessa kertyi väkeä hänen ympärillensä kyselemään, mitä asia koski; kysymykset tehtiin joko vakavasta tahi leikkisästä uteliaisuudesta ilman vähintääkään ilkeämielistä tarkoitusta. Mestari Hauchecorne kertoi aamullisen jutun nuoranpätkästä. Mutta kukaan ei häntä uskonut. Kaikki nauroivat hänelle.
Ukko jatkoi matkaansa ja alinomaa sattui hänen tiellensä joku utelias taikka seisahtui hän itse kertomaan jollekin tuttavalle tuon jo sata kertaa uusitun juttunsa. Ja kaikille vakuutti hän samaa kääntäen kaikki taskunsa nurin todistaaksensa, ett'ei hänellä mitään lompakkoa ollut.
"Ole ilveilemättä, vanha veitikka!" huusivat ihmiset hänelle.
Ukko kiivastui, pahastui, raivostui ja joutui epätoivoiseksi, kun kukaan ei ottanut häntä uskoaksensa. Tietämättä, mitä tekisi, kertoi hän juttunsa uudelleen ja uudelleen.
Tuli ilta. Hänen oli lähdettävä kotimatkalle. Matkatoverina oli hänellä kolme naapuria, joille hän näytti paikan, mistä hän oli korjannut tuon nuoranpätkän, eikä hän koko paluumatkalla osannut puhua muusta kuin tästä seikkailustansa.
Illalla kiersi hän koko Bréautén kylän kertoaksensa siitä kaikille ystävillensä. Mutta nämäkään eivät ottaneet häntä uskoaksensa.
Sen yötä oli hän vallan sairas samaisen jutun tähden.
Seuraavana päivänä klo 1:n tienoissa oli Ymanvilleläisen talonisännän, mestari Brétonin, huonemies Marius Paumelle tuonut lompakon täysinensä yllämainitulle mestari Houlbrèquelle Mannevillestä.