Mentyänsä mestari Jourdainin ravintolaan, istahti hän pöydän ääreen ja alkoi kertoa ihmisille lompakkojuttua.
Pian keskeytti eräs hevoskauppias Montevilliersistä hänet sanoen:
"Ole vaiti, vanha kettu, kyllä minä sinun nuorajuttusi tunnen."
"Mutta lompakkohan on löytynyt", änkytti Hauchecorne.
"Elä puhu joutavia, ukko! Voihan toinen löytää sen ja toinen jättää sen takaisin. Muuten en ole nähnyt enkä tiedä asiasta mitään."
Ukko Hauchecorne oli aivan masennuksissaan. Nyt hän vihdoin ymmärsi tarkoituksen. Tuo mies siis syytti häntä siitä, että hän olisi toisen kautta toimittanut lompakon takaisin omistajallensa.
Hän pani vastalauseen mokomaan syytökseen. Mutta koko pöytäseurue rähähti nauramaan hänelle.
Ukko Hauchecorne ei viitsinyt lopettaa päivällistänsä, vaan lähti tiehensä pilkkaajain seurasta.
Häpeissänsä ja kiukustuneena palasi hän kotiin. Häntä suututti ja harmitti sitä enemmän, kun hänen sisällisesti täytyi tunnustaa, että hän kyllä olisi voinut niin menetellä kuin tuo Criquetotin mies otaksui hänen tehneen; vieläpä olisi hän voinut tästä onnistuneesta keksinnöstänsä kerskaillakin.
Hämärästi käsitti hän, että hänen oli mahdoton todistaa viattomuuttansa, olletikin kun hänen kujeileva luonteensa oli kyllin tuttu paikkakunnalla. Hän tunsi itsensä syvästi, ihan sydämeensä asti loukatuksi moisesta väärästä epäluulosta.