Hänen täytyi ryhtyä taas uusimaan kertomustansa, joka päivä päivältä venyi yhä pitemmäksi, sillä joka kerta lisäsi hän siihen uusia syitä ja yhä ankarampia vakuutuksia; hän käytti juhlallisia valoja, jotka hän yksinäisyydessänsä keksi ja sommitteli, sillä lakkaamatta mietti hän tuota nuorajuttua. Mutta mitä sotkuisemmaksi hänen puolustuksensa ja mitä mutkallisemmaksi hänen todistuksensa kävi, sitä vähemmän häntä kaikkialla uskottiin.
"Nuo ovat valehtelijan temppuja", sanoivat ihmiset hänen selkänsä takana.
Hän tunsi sen: tuo nuorajuttu kalvoi hänen mieltänsä ja hänen voimansa kuluivat turhanpäiväisissä ponnistuksissa.
Hän alkoi vihdoin riutua silminnähtävästi.
Ihmiset kärttivät nyttemmin häntä kertomaan "nuorajuttua" aivan niin kuin sotavanhusta pyydetään kertomaan tappeluista, joissa hän on ollut mukana. Ukko poloisen järki oli saanut kuolettavan iskun ja se heikkoni yhä enemmän ja enemmän.
Joulukuun lopulla täytyi hänen laskeutua vuoteen omaksi.
Tammikuun ensi päivinä hän sitten jo kuoli, mutta vielä kuolemankamppailun hourailussakin puolusti hän viattomuuttansa hokien:
"Tuollainen nuoranpätkä, vähäinen nuoranpätkä se oli! Kas tässä se on, katsokaa itse, hra pormestari!"