Chicot taas oli vastakohta: iholtansa punakka ja ryppyinen, kasvultaan lyhyt lihava ja karvainen, niin että hänen ulkomuotonsa muistutti miinasotilaan lakin alle asetettua raakaa pihviä. Vasemman silmänsä piti hän tavallisesti suljettuna ikäänkuin hän aina tähtäisi johonkin, ja jos joku laski tästä leikkiä huutaen:
"Avaa toki silmäsi, Labouise!" niin vastasi hän rauhallisesti:
"Elä hätäile, siskoni, kyllä minä sen kahakassa avaankin!"
Muuten oli hänen tapansa kutsua kaikkia "siskoiksensa"; myöskin ryöstöveljellensä antoi hän usein tämän nimen.
Nyt istuutui hän vuorostansa soututeljolle. Ja jälleen hälveni haapio joella lepäävän usman helmaan, joka vähitellen vaaleni maidonnäköiseksi hieman rusoittavan aamukoiton valossa.
"Mitä haulia sull' on, Maillochon?" kysyi Labouise.
"Aivan pientä ja uutta jänishaulia."
Sitten lähestyivät he vastakkaista joen rinnettä aivan verkallensa ja niin hiljaa, ett'ei kuulunut ollenkaan mitään ääntä. Tästä rinteestä alkoi jo Saint-Germainen metsä, johon taas oikeat jänismaat liittyivät. Metsä on täynnänsä puunjuurien alla olevia mäyräkuoppia, ja päivännousun aikana elukat pujahtavat kuoppiinsa, tulevat ulos ja taas katoavat sisään.
Maillochon oli laskeunut polvillensa keulaan ja tähysti eteensä nojaten pyssyn purren laitaa vastaan. Äkkiä nosti hän tuliluikun poskellensa, tähtäsi ja pamaus kiiri pitkällisenä kaikuna hiljaista seutua myöten.
Parilla aironvedolla souti Labouise haapion kallioiseen rantaan. Maillochon hyppäsi maihin ja kävi noutamassa pienen harmajan jäniksen pojan, joka vielä huohotti lämpimänä.