— Mennään toiseen paikkaan, täällä ei ole yhtään krapuja.
He tulivat pian suuremmalle syvänteelle.
Rouva Rosemilly huusi:
— Katsokaa tuonne, tuonne! Minä näen suuren korean kravun, tuolla alhaalla.
Hän veti haavinsa erään paikan ylitse, joka oli peitetty meren kasvilla. Ja kun hän uudestaan nosti sen veden pintaan, oli hänellä kolme suurta, kuultavaa krapua, jotka hän oli vetänyt esille niiden näkymättömästä säiliöstä.
Sitte löysi hän itselleen matalamman syvänteen ja juoksi siihen, väristen kylmästä, joka jäähdytti hänen jalkansa, ja rupesi itse pyytämään. Hän oli sukkela liikkeinen ja kokenut. Melkein joka heitolla sai hän eläimiä, joita hän vietteli sillä tyystin mietityllä hitaisuudella, jolla kuljetti haaviaan.
Ja kun heidän kasvonsa kuvastuivat toistensa vieressä kirkkaassa vedessä, naurahti Juhani tuolle päälle, joka katsoi häneen tuolta alhaalta, ja aina vaan heitteli hän sille sormisuukkosia.
— Oih! Teihin minä jo kyllästyn, sanoi nuori vaimo. Teidän ei koskaan pidä tehdä enempää kuin yksi asia kerrallaan.
Juhani vastasi:
— Minä teen vaan yhtä: rakastan teitä.