— Ei ainiaaksi sentään!… Hän palaa vielä… Mutta jos minä olisin tietänyt teidät näin kylmäkiskoiseksi… niin enpä tosiaan olisi viitsinyt raapustaa vanhaa Jean-parkaani tänne kolmenkymmenenviiden asteen kuumuudessa… ja te olisitte saanut kuulla uutisen samalla kertaa kuin muutkin ihmiset…
— Mutta, lapsukaiseni, te käsitätte minut väärin… Iloitsen… sydämeni pohjasta… setänne myötäkäymisestä… ja myös siitä, että se tuottaa teille niin suurta mielihyvää…
— Sepä hyvä!… Nyt voin siis mennä!… Kello lienee jo kaksitoista!…
Untuvan tepsuttaessa kotiinpäin hehkuvassa päivänpaisteessa mutisi apotti Châtel järjestellessään vielä viimeisen kerran ruusujaan vastaanottohuoneen Pyhän Neitsyen jalkojen juuressa:
— Jumalani, varjele tätä lasta, joka sinua rakastaa!… Jumalani, tee hänet onnelliseksi!…
VIII.
Kuule!… — huusi Untuva Marc-sedälle, joka vihdoinkin oli palannut pari viikkoa kestäneeltä matkaltaan. — Kaikki ihmiset ovat äkeissään sinulle… Vaalijulistuksesi on myllertänyt koko Pont-sur-Sarthen… Saatpa nähdä, kuinka he murjottavat!…
— Siitä en välitä!…
— Niin… Sen tiedän… Mutta minä, minä tulen aivan sairaaksi kuullessani kaikkien ihmisten tällä tavoin käyvän kimppuusi!…
— Keitä ovat sitten nuo kaikki ihmiset?…