— Tämähän ei suinkaan ole suurta maailmaa…
— Onpa!… Sinne täytyy pukeutua… näyttäytyä… ikävystyä… Ja sitähän minä juuri kutsunkin suureksi maailmaksi!…
— Olen jo vastaanottanut kutsun sinun puolestasi…
— Se oli aivan turhaa… sillä sinähän olet luvannut minulle, ettei minun kahdeksanteentoista syntymäpäivääni saakka tarvitse… paitsi silloin kun meillä on kutsut kotona… tehdä tuollaisia päivätöitä… En muuten yhtään ymmärrä, miksi minun lauantaina pitää mennä Barfleurein päivällisille, mutta ei tänään rouva de Bassignyn luo…
Ja hän lisäsi nauraen:
— Vaikka rouva de Bassigny kutsui minut henkilökohtaisesti jesuiittain puutarhassa… Oi!… Tiedätkö?… Hän kutsui sinutkin, Marc-setä… epäillen kuitenkin suuresti, ettet sinä soisi heille sitä kunniaa…
— Se osoittaa hänellä olevan valoisiakin hetkiä… Enhän minä muutenkaan menisi rouva de Bassignyn luo, saatikka sitten nyt… kun tätini juuri on kuollut…
Untuva loi ilvehtivän katseen äitinsä hameeseen. Se oli malvanvärinen, mutta niin vivahdusrikas, että se joskus näytti miltei vaaleanpunaiselta.
— Oi!… — virkkoi markiisitar — eihän suruaika tädin kuoleman jälkeen kestä kuin kolme kuukautta… ja nyt on jo kulunut ainakin pari viikkoa!… Aioinkin juuri… rakas Marcini… kysyä teiltä… olisiko teillä mitään sitä vastaan, että me toimeenpanisimme tanssiaiset täällä kilpa-ajosunnuntaina…
— Ei suinkaan… edellyttäen, ettei minun tarvitse silloin näyttäytyä…