— Onhan sekin jo jotakin!… Kylläpä ihminen voi erehtyä!… Olisin voinut vannoa, — ja minulla on kuitenkin aika tarkka "vainu", jos niin saa sanoa, — että te ette suhtautunut minuun ainoastaan välinpitämättömästi, vaan suorastaan vihamielisestikin…
— Se on totta!… — huudahti Coryse suorasukaisesti. — Aivan totta!… Tähän päivään asti… jolloin te yhdellä iskulla muutuitte minun silmissäni oikein kelpo pojaksi…
— Olemmeko siis nyt ystäviä?…
— Olkaamme vaan… Mutta hän korjasi heti:
— Olemme, Armollinen herra!… Suokaa anteeksi… Minä en osaa puhutella teitä sopivasti…
— Osaattepa!…
— Enpä osaa!… En sano tarpeeksi usein: Armollinen herra… enkä koskaan: Teidän Korkeutenne…
— Älkää huoliko siitä!… Mutta koska me siis nyt olemme ystäviä, niin ettekö tahtoisi selittää minulle, miksi me emme olleet sitä aikaisemmin?… tai oikeammin, miksi te ette ennen pitänyt minusta… sillä minä puolestani olen aina ollut mieltynyt teihin…
— Oi… Kerron sen mielelläni… Kas, asianlaita on se, että minä aina epäilen vaistomaisesti ulkomaalaisia… ja inhoan protestantteja… ja te olitte kumpaakin… joten ymmärrätte kai?…
— Ymmärränhän toki… Mutta sanokaapa, mistä te oikeastaan syytätte ulkomaalaisia?