— Se on totta… Minä melusinkin liiaksi… Pyydän anteeksi…
Ja hän painoi päänsä alas katsoen itsepintaisesti lautasensa pohjaan virkkamatta enää sanaakaan koko päivällisen aikana.
Untuva tarjosi vielä kahvin biljardihuoneessa, mutta sitten hän juoksi portaille ja heittäytyi suureen bambupuiseen nojatuoliin jääden sinne keinumaan katsellen kalpeita, vaalealla taivaanlaella kimmeltäviä tähtiä. Markiisitar keskeytti hänen haaveilunsa astuessaan portaille hattu kädessään:
— Mitä… etkö sinä ole vielä valmis?… mutta vaunuthan ovat jo esillä!… Kylläpä sinä olet huolimaton… ja löperö!…
— Pyh!… — vastasi tyttönen liikahtamatta — Lähtekää te vain!… Kyllä minä olen valmis silloin, kun te palaatte hakemaan kaikkea mitä te olette unohtaneet…
Marc-setä purskahti avoimesti nauramaan, ja herra de Braykin käänsi päänsä salatakseen huuliensa vastahakoisen hymyn. Markiisitar kysyi aivan sinipunaisena uhkaavasti Untuvalta:
— Mitä te sanotte?…
Tyttö toisti levollisena:
— Sanon vain, että teillä on tapana jok'ainoa ilta palata välillä kotiin hakemaan jotakin, mitä olette unohtanut…
Jatko lausuttiin puoliääneen: