— Ja tänä iltana te tulette luultavasti palaamaan kaksikin kertaa…
Untuva vihjasi täten erääseen markiisittaren pikku heikkouteen, jota tämä ei epäillyt kenenkään huomanneen luullen varmasti kykenevänsä hämmentämään kaikkien arvostelijain silmät.
Rouva de Bray, joka ihaili loistoa ja komeutta, sanalla sanoen kaikkea, mikä hänen mielestään oli omiaan häikäisemään ja lumoamaan "kansaa", oli hirveästi ahdistanut miestänsä, kunnes tämä oli rouvansa mieliksi suostunut vaihtamaan valitsemansa somat ja yksinkertaiset ajopelit ja liverit toisiin. Uudet vaunut — punaisine pyörineen ja helakansinisine koreineen, joihin oli leikattu korkokuviksi suunnattomat vaakunat, — näyttivät naurettavilta arkioloissa, mutta markiisitar ei ollut milloinkaan niin onnellinen kuin ajaessaan Pont-sur-Sarthea päästä päähän näissä silmiinpistävissä ajopeleissä. Siitäpä syystä juuri oli Corysen oltava mukana näillä ikävillä retkillä. Jos hän jäi kotiin oli markiisittaren tyydyttävä "Victoriaan", jonka ulkoasu oli paljon vaatimattomampi. Kun rouva de Bray istuen teennäisessä asennossa koreissa vaunuissaan, joiden valjaissa loisti helyjä, ketjuja, renkaita ja vaakunoita, liukui Palatsitorin ravintoloiden ohitse "vermuutti"- ja "kahvitunteina", oli hänen mielihyvänsä korkeimmillaan. Kello kuudelta ja kahdeksalta nuo jalkakäytävälle sijoitetut pöydät, jotka tunkivat ajotielle asti, kihisivät ihmisiä. Pont-sur-Sarthen upseerit ja herrasmiehet tapasivat toisensa "Gilbertillä", kaupungin hienoimmassa ravintolassa, tai "café Perault'ssa". Ja käyttämättä milloinkaan kaunista, hieman yksinäistä makadamisoitua tietä, mikä johti suoraan kaupungin ulkopuolelle, käski rouva de Bray aina ajaa hirvittävän liukkailla pikku mukulakivillä lasketun torin halki. Vaunujen etääntyessä hänen lempipaikastaan, oli markiisittarella tapana äkkiä hätkähtää ja antaa paluukäsky.
Untuva osasi ulkoa nuo huudahdukset: "Oi! Jumalani!… minähän olen taas unohtanut päivänvarjoni!…" tai "vaippani", tai "puuhkani", tai "nenäliinani…", mitkä soivat hänen äidilleen tilaisuuden vielä toisen ja kolmannenkin kerran vieriä vaunuissaan rakkaiden kahviloittensa ohitse.
Coryse inhosi tätä näytelmää, ja uteliaiden kasvojen kääntyessä vaunuja kohden, sapelien ja kannusten kilahdellessa, kun upseerit nousivat tervehtimään, sulki hän silmänsä ajatellen tyytymättömänä:
— Kylläpä nuo ihmiset mahtavat ilvehtiä meidän kustannuksellamme!…
Ja hän, joka oli niin yksinkertainen ja koruton, raivosi ollessaan pakotettu ottamaan osaa äitinsä naurettaviin puuhiin.
Sekä markiisi että hänen veljensä olivat tietystikin huomanneet nämä "valelähdöt", kuten kuski ja palvelijat niitä nimittivät, mutta he eivät olleet koskaan uskoneet toisilleen huomioitaan, joten Untuvan vastaus hämmästytti ja huvitti heitä.
Markiisitar astui tyttärensä eteen, ja kysyi kalpeana ja sihisevällä äänellä kumartuen niin lähelle, että huulet miltei koskivat tytön julkeaa pikku nenää:
— Miksi minä tänä iltana muka palaisin kaksikin kertaa?… Sano?…