Marc yritti nousta miltei rajusti, mutta Untuva pakotti hänet istuutumaan uudelleen kietomalla lujasti kätensä hänen ympärilleen kysyen:
— Työnnätkö sinä minut pois?… Miksi sinä olet tuollainen minua kohtaan… Sano?… Olen huomannut sen jo monta kertaa… Sinä et enää ole sama kuin ennen… Silloin… sinä nostit minut polvillesi… ja suutelit minua…
Setä vastasi tylysti:
— "Silloin" sinä olit lapsi… Nyt sinä et enää ole siinä iässä…
Untuvan punaisia poskia pitkin vieri kaksi suurta pyöreää kyyneltä, ja hän sopersi:
— Ihminen ei koskaan ole siinä iässä, ettei häntä voisi rakastaa…
— Mutta rakastanhan minä sinua… oikein paljon… — vakuutti Marc de Bray hyvin liikutettuna. — Nousehan vain ylös… Istu omalle tuolillesi!…
Hänen yrittäessään irtaantua tytöstä kilahti porttikello lyhyesti, ikäänkuin hyvin aran ja epäröivän käden vetämänä. Marc-setä työnsi Untuvan kiivaasti luotaan:
— Tuhat tulimmaista! Nousehan toki!… Tuo on aivan sopimatonta… Saattaa tulla vieraita!…
Untuva nousi ja vastasi taas iloisena: