— Olkoon vaikka herra de Trénestä, jota pidetään niin erinomaisena, minä vaan en huolisi hänestä, joten…
— Etkö sinä muka huolisi hänestä?… Todellako?… Sinun ei käy kuitenkaan, oleminen turhantarkka, sillä…
— "… sillä sinun isäsi ei ole jättänyt jälkeensä muuta kuin velkoja, etkä sinä omista penniäkään…" Oi! tunnen tuon virren!… Sinä olet veisannut sitä minulle niin usein, etten ensi hädässä sitä unohda, ole varma siitä!…
— No niin, siis!…
— Siis!… Vaikka en omistaisi penniäkään… en kuitenkaan menisi naimisiin vasten tahtoani…
— Semminkin — sanoi herra de Bray arasti — kun sinä, joskaan et ole rikas, kuitenkin saat hyvät myötäjäiset.
— Myötäjäiset?… — huudahti lapsi hämmästyneenä — Saanko minä sinulta myötäjäiset?…
Hänen lempeät, vaaleanharmaat silmänsä, jotka hymyilivät ruskeiden, ihmeteltävän pitkien ja tuuheiden silmäripsien lomitse, suuntautuivat hellästi isäpuoleen.
Rouva de Bray, jota keskustelu rupesi hermostuttamaan, lisäsi kylmästi:
— On aivan turha ilmoittaa hänelle sellaista, mitä hänen ei tarvitse tietää… ja tehdä hänet vielä vaativaisemmaksi…