— Untuva… Miksi sinä et ollut tänään koulussa?…
— Mitä? — kysyi rouva de Bray hämmästyneenä. — Mitä?… Eikö hän mennytkään kouluun?…
Coryse jätti äkkiä pikku Barfleurin punastuen vahvasti ja sanoi lähestyen äitiään:
— En minä mennyt kouluun… Minä jäin puutarhaan…
Hän kääntyi rukoilevin silmin herra de Brayiin ja lisäsi:
— Oli niin ihmeen kaunis ilma!…
— Minne te sitten menitte?…
Aina viisivuotiaaksi asti oli markiisitar teititellyt tytärtään, joka vastasi samoin hänellekin. Hän oli niin määrännyt väittäen sinuttelemisen vanhempain ja lasten kesken olevan peräisin vallankumouksesta. Se ei ollut hienoa ja se tasoitti luokkarajat, j.n.e…. Mutta sittemmin palattuaan eräältä matkaltaan oli hän julistanut, että keskinäinen sinutteleminen oli paljon hellempää, että se korosti läheistä suhdetta ja luottavaisuutta, ja että nykyjään kaikki Faubourg Saint Germainin rouvat sinuttelivat lapsiaan ja antoivat heidän sinutella itseään. Ja äkkiä hän oli vaatinut että Corysenkin oli sinuteltava häntä. Pikku raukka, joka mielellään olisi käyttänyt vieläkin jäykempää sanaa kuin "te", tottui vain vaivoin tähän sinuttelemiseen, joka oli niin vieras hänen sydämelleen ja huulilleen. Rouva de Braykin unohti sen yhtäpäätä. Keskustelun kuumeessa hän joskus huusi Untuvalle "te" entiseen tapaan, ja tyttö, joka oli päässyt oikeaan äänilajiin, kuten hän itse sanoi, jatkoi riemulla vanhaan malliin. Hän vastasi nyt:
— Mielelläni kerron sen teille… Jäin puutarhaan…
— Vetelehtimään!…