— Oi! En… En suinkaan!… En koskaan!… Minähän pidän teistä niin paljon… Olen niin iloinen nähdessäni teidät…
Herttua kysyi onnellisena: — No, mutta, eikö siis…
— Niin, nähdessäni teidät… sattumalta… mutta jos näkisin teitä aina, aina, joka hetki…
— Ettekö te siis huoli minusta?…
Untuvan teki mieli vastata tähän suoraan kysymykseen aivan yksinkertaisesti "en". Silloin kaikki ainakin olisi lopussa, eikä siihen enää myöhemmin palattaisi. Mutta hän kuuli katkonaisessa ääniraukassa väräjävän siksi paljon levottomuutta ja näki puoleensa kumartuvassa korkeassa varjossa niin harrasta rukousta, ettei hän rohjennut tuottaa noin suurta surua tälle ystävälle, joka tuntui rakastavan häntä niin paljon. Hän vastasi siis ystävällisesti:
En minä sano sitä vielä… Olen hyvin ylpeä, hyvin kiitollinen teidän hellyydestänne, mutta minä olen vain pieni tyttö!… Olen niin vähäisen ajatellut vakavia asioita… Antakaa minun miettiä… Älkää pyytäkö minua heti paikalla vastaamaan: tahdon tai en tahdo… sillä, silloin… vastaisin: en tahdo…
— Olen odottava päätöstänne… mutta sallitteko minun sillä välin hieman puhua puolestani?…
Ja huomatessaan Corysen lähenevän rakennusta käänsi eversti hänet takaisin tarttumalla kevyesti hänen käsivarteensa.
— Rukoilen teitä… Myöntäkää minulle vielä pari minuuttia… Äitinnehän juuri lähettikin minut tänne tapaamaan teitä…
Untuva huudahti vakuutettuna: