— Syy, miksi en heti vastaa teille myöntävästi — sanoi Coryse avomielisesti — on se, että tahdon mennä naimisiin vain sellaisen miehen kanssa, jota rakastan, tai jota tunnen voivani rakastaa enemmän kuin ketään muuta… Minä inhoan maailmaa, inhoan!… Minua kauhistuttavat nuo irvistelyt ja saivarrukset!… Tähän saakka en ole tosiaankaan rakastanut ketään muita kuin Launayn setää ja tätiä, isää, Marc-setää, vanhaa Jeania, hoitajaani, Gribouillea ja kukkiani… Ja vaikka tunteeni miestäni kohtaan eivät olisikaan rakkautta, jota en vielä tunne, niin täytyy niiden kuitenkin olla hellät ja kestävät…
Herra d'Aubières oli pysähtynyt. Hän tarttui tyttösen käsiin ja sanoi kohottaen ne huulilleen:
— Tulisin sanomattoman onnettomaksi, jos minun pitäisi luopua teistä…
Hän veti tytön luokseen ja Untuva salli sen tapahtua, sillä häneen koski tuo väräjävä ääni ja syvä, vilpitön hellyys.
— Untuva — sopersi hän — minun pikku Untuvani!…
Coryse nojautui uneksien hänen olkapäätänsä vastaan, kysyen itseltään, eikö hän kerran voisi rakastaa tätä miestä, joka rakasti häntä niin kiihkeästi, ja joka näytti niin hyvältä.
Mutta herra d'Aubières, kiihtyneenä tuon pienen notkean ja niin luottavaisesti antautuvan ruumiin kosketuksesta, pimeyden raukaisemana ja huumaantuneena tällaisena yön hetkenä kukista nousevista tuoksuista, joutui kokonaan suunniltaan. Rajulla liikkeellä hän sulki Corysen syliinsä peittäen hurjilla suudelmilla hänen tukkansa ja otsansa. Tyttönen riistäytyi irti kiivaasti, miltei kauhistuneena. Ja herttua, joka jo oli ehtinyt malttaa mielensä, änkytti hämmentyneenä ja katkerasti katuen tekoaan:
— Antakaa minulle anteeksi… Rakastan teitä niin sanomattoman paljon!…
Untuva vastasi yksinkertaisesti toinnuttuaan säikähdyksestä, jota hän viattomuudessaan ei voinut selittää:
— Minäkin pyydän teiltä anteeksi… Mutta asianlaita on se… nähkääs… etten minä siedä suutelemista…