— Ei kertomus vielä ole lopussa!… Kuukauden kuluttua olin taas ratsastamassa, tällä kertaa ukko Jeanin kanssa… ja näin teidät jälleen saman naisen kanssa miltei samalla paikalla… Kas, silloin mietin minä mielessäni:… "koska en ole sellainen kuin äitini ja rouva de Bassigny enkä myöskään pelkää polttavani itseäni, niin haluan nyt tarkastaa noita ihmisiä lähemmin…" ja lähdin nelistämään… "Neiti Coryse, — sanoi ukko Jean minulle. — Tie tulee yhä huonommaksi… Pelkään että hevoset kompastuvat näihin kiviin!… Eiköhän olisi parasta palata takaisin samaa tietä kuin tulimmekin…" En tietysti ottanut sitä kuuleviin korviinkaan… mutta samassa te nousettekin tuohon hassunkuriseen ajopeliinne ja kiidätte Crisvilleen päin… Sanoin heti Jeanille… "Nyt tahdon nähdä, minne he menevät…" mutta hän vastasi minulle: "On tekoja, jotka on parempi jättää tekemättä!…"
— Ja sitten?
— Sitten minä kadotin teidät näkyvistäni eräällä poikkitiellä… mutta löysin teidät kuitenkin uudestaan… Crisvillen majatalossa… Hevosenne söi kauroja, ja te seisoitte ensimmäisen kerroksen ikkunassa… kokotin kanssa… Silloin minä ajattelin…
— Mitä te ajattelitte?…
— Koska herra d'Aubières piiloutuu metsikköön ja majataloon sellaisen naisen kanssa, jonka seurassa hänen ei sovi näyttäytyä, niin siitä voi vetää vain sen johtopäätöksen, että hän tahtoo välttämättömästi kuitenkin tavata tätä naista… Ja jos hän tahtoo häntä kaikella muotoa tavata, niin se osoittaa, että hän rakastaa samaista naista, kuten Paul de Lussykin häntä rakasti… ja vielä enemmänkin… koska hän… on eversti… vakava ja iäkäs mies…
Ja herttuan tehdessä liikkeen hän sanoi:
— Niin… Olettehan te iäkäs… ainakin kahdenkymmenenkahden vuoden vanhan Paulin rinnalla?… Ja koska nyt siis tällainen eversti ja herttua suostuu tekemään samoja tyhmyyksiä kuin Paul… niin sen voi selittää vain siten, että hän…
— On aivan kauheasti ikävissään Pont-sur-Sarthessa… ja pakotettu etsimään välttämätöntä huviaan mistä piiristä tahansa… En voi selittää teille seikkoja, joita teidän ei pidäkään ymmärtää, mutta uskallan kuitenkin vakuuttaa, että mitä hyvänsä te olettekin nähnyt tai kuullut minun typerästä elämästäni, en minä kuitenkaan ole arvoton rakastamaan teitä ja tulemaan mieheksenne… Ensi kohtaamiseemme saakka en minä kertaakaan ole edes aikonut lahjoittaa nimeäni ja sydäntäni muille… joten minä nyt tarjoan teille, huolimatta "korkeasta iästäni", hyvin nuoren ja hyvin puhtaan rakkauden…
Puristaen pientä kättä, jota hän ei ollut päästänyt kainalostaan, kuiskasi hän:
— Rukoilen teitä… Antakaa minun vielä toivoa…