— Vai niin… sanoi rouva de Bray levottomana. — Mitä hän sitten vastasi sinulle?…
— Mutta eiköhän olisi tarpeen ensiksi kertoa, mitä minä häneltä kysyin, ennenkuin ilmaisen, mitä hän vastasi?…
Ja tyttönen lopetti nauraen:
— Vaikka siitä kai syntyisi liian pitkä juttu…!
Markiisitar kääntyi rouva de Givryn puoleen:
— Tapasitteko te siis toisenne apotti Châtelin rippituolissa?…
— Emme… — vastasi nuori rouva hieman vaivaantuneena. — Apotti Châtel ei ole enää minun rippi-isäni…
— Niinkö! — virkkoi markiisi ihmeissään — Onko se mahdollista?… Sinähän et ennen liikuttanut sormeakaan juoksematta kysymään häneltä mihin suuntaan sitä on liikutettava!… Sinähän puhuit hänestä alinomaa… — liiaksikin, meidän kesken sanoen… Mitä siis nyt on tapahtunut?…
Luce de Givry oli kookas, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, luiseva, tummaverinen ja kaikkea suloutta vailla oleva nainen, joka oli tunnettu Pont-sur-Sarthessa ankarasta, ahdasmielisestä ja ikävystyttävästä hurskaudestaan. Hän oli kuitenkin varsin suvaitsevainen eikä välittänyt lainkaan siitä, mitä sellaiset ihmiset tekivät tai jättivät tekemättä, jotka ajattelivat ja elivät toisin kuin hän itse. Hän oli aina menossa ja jakoi aikansa hyvien töiden ja maailman kesken, rakastaen viimeksimainittua intohimoisesti, vaikkakin se — kuten Marc de Bray mm sattuvasti sanoi — palkitsi hänen rakkautensa mustalla kiittämättömyydellä. Tämä ei johtunut hänen rumuudestaan tai tyhmyydestään, vaan yksinomaan siitä, että hänellä oli niin sanomattoman monta naurettavaa puolta eikä pisaraakaan viehkeyttä ja nuorekkuutta. Naisia ärsytti hänen jäykkä ja todellinen hyveellisyytensä, ja miehet taas eivät voineet unohtaa hänen ulkomuotoaan, joten loppujen lopuksi ainoastaan sukulaiset pitivät häntä arvossa ja rakastivat häntä hänen kauniiden luonteenominaisuuksiensa ja välittömän hyvyytensä takia.
— Toistahan vielä kerran, mitä äsken sanoit Pierrelle?… pyysi Marc-setä, teeskennellen hämmästystä.