— Ohhoh!… virkkoi rouva de Bray ällistyneenä huomatessaan tietävänsä niin vähän tyttärensä toimista. — Ja kuitenkin juoksette te yhtämittaa hänen luonaan… Mitä te siellä teette… ellei hän enää ole rippi-isänne?
— Hän on uskottuni… Pidän hänestä oikein paljon… Minusta hän on luotettava ja oikeudenmukainen… ja minä kerron hänelle pienet hommani… ne nimittäin, mitkä sopivat kerrottaviksi…
— Mutta, — kysyi markiisitar suuttuneena, — kelle te sitten nykyjään ripittäydytte?…
— En kellekään…
Ja äidin liikahtaessa hän jatkoi:
Tai kaikille, jos niin tahdotte?… Menen milloin toisen milloin toisen luo… Saint Marcieniin, Tuomiokirkkoon, Uuteen kappeliin, Notre-Dame-du-Lysiin… Toisin sanoen, minä kierrän kaikissa kirkoissa… Ja koska joka kirkossa on keskimäärin kolme pappia, niin kyllä niitä riittää!… Ripittäydyn noin kuudesti vuodessa… joten kestää kauan, ennenkuin pääsen loppuun, ja silloinhan voin alkaa taas alusta…
— Tyttöhän on hullu!… aivan hullu!… — sanoi markiisitar kärsivän näköisenä. — Hän juoksentelee sinne tänne… sen sijaan että valitsisi itselleen viisaan opastajan…
— " Opastajan! …" Kas, sitähän minä juuri tahdon välttää!… — selitti Untuva päättävästi. — Teen, mitä katson velvollisuudekseni… mutta teen sen oman pääni mukaan… On säädetty, että meidän tulee ripittäytyä… mutta tämä säädös ei sisällä sitä, että meidän tulisi perehdyttää elämäämme… tutustuttaa ajatuksiimme ja vikoihimme… ketään, joka tuntee meidät ja tapaa meitä kirkon ulkopuolellakin!… Minua inhoittaa, kun ihmiset sekoittavat ulkonaiset ja jumalalliset asiat… tällaiseksi sopaksi… Pidän sitä luonnottomana ja vastenmielisenä…
— Tuohan on mieletöntä!… — virkkoi markiisitar. — Silloinhan me emme voisi käyttää samaa lääkäriäkään useampia kertoja… ja meidän pitäisi välttää häntä muualla maailmassa…
— Se on aivan toista…