— Jätän teidät syömään aamiaistanne — sanoi rouva de Givry haluten poistua ennen kohtausta, jonka aavisti syntyvän.
Ja kääntyen arkana puolittain Coryseen päin, jolle hän — peläten rouva de Brayta — ei uskaltanut suoraan kohdistaa sanojaan, lisäsi hän lempeästi:
— Olen onneton… Minä kai olen syynä tähän… aloin puhua apotti Châtelista ja silloin… sen johdosta kai… puhe kääntyi tähän…
— Mitä vielä!… — vastasi Untuva nenäkkäästi luoden silmäyksen äitiinsä, — puhe kääntyy tähän aina… Sinä et ole suinkaan välttämätön!…
Hän aikoi poistua serkkunsa selän takana, mutta markiisitar kutsui hänet takaisin äänellä, jonka viha teki terävämmäksi kuin koskaan ennen:
— Jääkää!… Tahdon puhua kanssanne… Sanomatta sanaakaan palasi Untuva tuolinsa luokse.
— No?… kysyi rouva de Bray. — Minkä vastauksen saamme me antaa herttua d'Aubièresille?…
— Ette mitään… Vastaan hänelle itse… — virkkoi tyttönen rauhallisesti.
— Minäpä olen kuitenkin teidän äitinne… ja minulla on mielestäni täysi oikeus saada tietää, mitä te vastaatte?…
— Aivan niin… En voi suostua menemään naimisiin herra d'Aubièresin kanssa… ja olen siitä hyvin suruissani… sillä pidän hänestä sangen paljon…