— Mutta tuohan on järjetöntä!… Tällaista tilaisuutta ei toiste tarjoudu…
— Sanon vielä kerran, että menettelisin hyvin pahoin vastatessani myöntävästi vastoin parempaa tietoani… Olen miettinyt sitä… Päätökseni on horjumaton…
— Onko apotti Châtel pannut tuon sinun päähäsi?…
— Apotti Châtel, jolle ilmoitin, mitä itse olin ajatellut… hyväksyi sen, mutta hän ei ole pannut mitään minun päähäni… Päinvastoin… Hän neuvoi minua odottamaan, ennenkuin ottaisin ratkaisevan askeleen… Mutta sitten kerroin hänelle…
Markiisitar oli hetkisen seisonut mietteissään kuulematta tyttärensä puhetta. Äkkiä hän tehden tuollaisen hänelle ominaisen ihmeellisen kokokäännöksen muuttui korkealentoiseksi ja helläksi:
— Corysande!… Armas tyttäreni!… Sinä olet ainokaiseni tässä maailmassa!… Sinä olet ainoa rakkauteni!… ainoa iloni!… Olen elänyt vain sinua varten!… Siitä hetkestä, jolloin sinä synnyit, en ole koskaan ajatellut mitään muuta!…
Vaikkakin Untuva oli sangen tottunut äitinsä lyyrillisiin vaihdoksiin, yllättyi hän kuitenkin aina hieman tästä suuresta julkeudesta, joka vasten hänen tahtoaan saattoi hänet ymmälle ja tuntui hänestä niin naurettavalta. Hän kuunteli suu puoliavoinna, silmät välkkyen ja ohimot tykyttäen hillittyä naurunhalua. Hän painoi päänsä alas peläten räjähtävänsä nähdessään markiisin ällistyksen ja Marc-sedän ilvehtivät kasvot, eikä vastannut mitään.
Markiisitar jatkoi:
— Sinä olet aina ollut syvästi kiittämätön, tiedän sen — enkä minä koeta sinua muuttaa… En siis toivo, että tekisit, mitä teet, minun tai kenenkään muunkaan takia… mutta omaa parastasi katsoen rukoilen sinua harkitsemaan asiaa… olemaan tekemättä kevytmielisesti tätä päätöstä…
— En missään tapauksessa tee kevytmielistä päätöstä — sanoi Untuva vakavasti.