"Pidätkö sinä nyt huolta karjasta?" sanoi vanhus painuessaan säkkiin. Pikku-Niilo sitoi säkin suun kiinni ja läksi tiehensä lehmineen ja härkineen.
Hetkisen perästä astui Iso-Niilo kirkosta ja otti säkin selkäänsä. Se tuntui aika keveältä, sillä vanha paimen ei painanut puoliakaan siitä mitä Pikku-Niilo. "Kuinka hän on käynyt keveäksi!" tuumi Iso-Niilo. "Varmaankin sentähden, että kuuntelin veisuuta." Sitten hän meni joelle. Se oli suuri ja syvä, hän viskasi säkin paimenineen päivineen veteen ja huusi, luullen Pikku-Niiloa hukuttavansa: "Kas niin, nyt et enää minua puijaa!" Sitten hän kääntyi kotimatkalle, mutta tienhaarassa tuli Pikku-Niilo karjoineen häntä vastaan.
"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo, "minähän olen hukuttanut sinut!"
"Olet kyllä!" sanoi Pikku-Niilo. "Eihän siitä vielä ole puolta tuntiakaan, kun sinä heitit minut jokeen!"
"Mutta mistä sinä olet saanut tuon kauniin karjan?" kysyi Iso-Niilo.
"Se on veden karjaa", selitti Pikku-Niilo, "minä kerron sinulle koko jutun juurta jaksain, ja kiitos vain siitä, että hukutit minut, sillä onni on potkaissut minua, ja usko pois, että minä nyt olen rikas mies! — Kovasti minua pelotti siellä säkissä, kun tuuli vinkui korvissani ja sinä sillalta heitit minut kylmään veteen. Painuin paikalla pohjaan, mutta ei minuun yhtään sattunut, sillä siellä pohjalla kasvaa niin hienoa, laheaa nurmea. Minä putosin siihen nurmeen, ja säkin suu avautui paikalla, ja edessäni seisoi ihana neito valkeissa vaatteissa, vihreä seppele kosteilla hiuksilla. Neito tarttui käteeni ja sanoi: vihdoinkin, Pikku-Niilo! Tuosta saat karjaa ensi aluksi. Penikulman päässä seisoo aika lauma, ja sen sinä myöskin saat! — Samassa minä huomasin, että veden väet käyttävät jokea valtamaantienään. Pohjalla ajeltiin ja astuttiin edestakaisin, mereltä sisämaahan, aina sinne saakka missä joki loppuu. Siellä oli niin ihmeen herttaista, kukat olivat niin kauniit, nurmi niin raikasta, ja uidessaan suhahtivat kalat korvien sivutse aivan niinkuin täällä linnut. Kaunista siellä oli kansa, ja lihavaa karja, joka haukkaili pientareilla ja pieleksissä."
"Mutta minkätähden sinä niin pian palasit tänne meidän luoksemme?" kysyi Iso-Niilo. "Sitä minä en olisi tehnyt sinun sijassasi, koska siellä vedessä kerran oli niin kaunista!"
"Katsoppas", sanoi Pikku-Niilo, "siinähän se sukkeluus juuri onkin! Johan minä kerroin sinulle vedenneidon sanoneen, että penikulman matkan päässä tiellä — ja tiellä hän tietysti tarkoittaa jokea, sillä muuta tietä ei ole — seisoo kokonainen karjalauma minua odottamassa. Mutta minäpä tiedänkin, että joki tekee mutkia ja että niistä tulee aika kierto. Kuka hullu sitä rupeaa kulkemaan, kun tästä pääsee maalle ja voi kulkea suoraan takaisin joelle. Sillä laillahan minä oikaisen miltei puoli penikulmaa ja pääsen pikemmin vesikarjani luo!"
"Voi sinua onnen poikaa!" sanoi Iso-Niilo, "luuletko, että minäkin saan vesikarjaa, jos tulen joen pohjalle?"
"Se on varma se!" sanoi Pikku-Niilo, "mutta en minä jaksa säkissä retuuttaa sinua joelle asti, sinä painat niin paljon. Kävele omin jaloin sinne asti ja astu sitten säkkiin, niin minä mielelläni heitän sinut veteen."