"Mutta", kysyi pikku Iida, "eikö kukaan tee kukkasille pahaa, kun he tanssivat kuninkaan linnassa?"
"Kukaan ei oikeastaan tiedä että he tanssivat kuninkaan linnassa!" vastasi ylioppilas. "Joskus yöllä tulee kyllä vanha linnanhallia, jonka on määrä vartioida linnaa. Hän kantaa suurta avainkimppua, ja heti kun kukkaset kuulevat avainten helisevän, vaikenevat he, hiipivät piiloon pitkien uutimien taa ja vain kurkistavat esiin sieltä. 'Kyllä minun nenääni tuntuu, että täällä on kukkasia!' sanoo vanha linnanhaltia, mutta ei näe mitään."
"Kuinka hauskaa!" sanoi pikku Iida ja taputti käsiään. "Mutta enkö minäkään näkisi kukkasia?"
"Näkisit kyllä", sanoi ylioppilas. "Kun sinä nyt taas tulet linnalle, niin kurkista vain sisään ikkunasta. Kyllä sinä ne näet. Minä kurkistin tänään. Sohvalla loikoili pitkä, keltainen narsissi, joka kuvitteli olevansa hovineiti!"
"Voivatko kasvitieteellisen puutarhan kukat päästä sinne? Voivatko ne kulkea sen pitkän matkan?"
"Se on varma se!" sanoi ylioppilas, "sillä ne voivat lentääkin, jos tahtovat. Olethan sinä nähnyt perhosia, punaisia, keltaisia ja valkeita perhosia. Ne ovat ihan kukkasten näköisiä ja kukkasia ne ovat olleetkin, sillä ne ovat varrestaan ponnahtaneet korkealle ilmaan, räpytelleet lehtiään niinkuin mitäkin siipiä ja lähteneet lentoon. Ja koska ne ovat käyttäytyneet hyvin, ei niiden ole tarvinnut palata kotiin istumaan kiinni varteensa, vaan ne ovat saaneet luvan lähteä lentämään päivälläkin, ja vihdoin ovat lehdet muuttuneet oikeiksi siiviksi. Senhän sinä itsekin olen nähnyt.
"Ehkäpä kasvitieteellisen puutarhan kukat eivät koskaan ole olleetkaan kuninkaan linnassa. Ehkeivät ne laisinkaan tiedä kuinka hauskaa siellä on öisin. Mutta minäpä keksin keinon. Kyllä hämmästyy naapurinne kasvitieteen professori, joka asuu tässä vieressä, tiedäthän?
"Kun sinä nyt tulet hänen puutarhaansa, pitää sinun kertoa jollekin kukkaselle, että linnassa on suuret tanssiaiset. Se kukka kertoo uutisen toisille kukkasille, ja sitten ne kaikki lähtevät lentoon. Kun professori tulee puutarhaan, ei hän tapaa siellä ainoaakaan kukkaa. Silloin professori miettimään minne ne ovatkaan joutuneet."
"Mutta kuinka kukkanen voi kertoa toisille kukkasille. Eiväthän kukkaset osaa puhua!"
"Ei, eivät osaakaan!" vastasi ylioppilas; "mutta ne viittovat toisilleen. Etkö ole huomannut, että kun vähänkään tuulee, kukkaset nyökyttävät päitään ja liikuttavat vihreitä lehtiään. Se on yhtä selvää kieltä kuin puhuminenkin!"