"Ymmärtääkö professori sitten viittomiskieltä?" kysyi Iida.
"Ymmärtää tietysti! Yhtenä aamuna hän tulee puutarhaansa ja näkee suuren nokkosen liikuttelevan lehtiään kauniille punaiselle neilikalle. Nokkonen sanoo: sinä olet niin kaunis, ja minä pidän sinusta niin paljon! mutta sellaista ei professori saata kärsiä. Heti paikalla hän lyö nokkosta sormille lehdet ovat nimittäin nokkosen sormia — mutta silloin hän polttaa hyppysensä, ja senjälkeen ei hän enää koskaan tohdi koskea nokkoseen!"
"Sepä hauskaa!" sanoi pikku Iida hymyillen.
"Ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia!" sanoi ikävä vanha kanslianeuvos, joka oli tullut Iidan vanhempia tervehtimään ja istui sohvassa; hän ei voinut kärsiä ylioppilasta ja torui torumistaan nähdessään hänen leikkelevän niitä hauskoja, hullunkurisia kuvia: milloin hän leikkasi miehen, joka riippui hirsipuussa, sydän kourassa — hän oli ollut sydämenvaras; milloin hän leikkasi vanhan noitaämmän, joka ratsasti luudalla ja kantoi miestään nenänsä päällä. Sitä ei kanslianeuvos voinut kärsiä, vaan intti inttämistään: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!"
Mutta pikku Iidan mielestä ylioppilas kuitenkin oli kertonut hyvin hauskoja juttuja hänen kukkasistaan, ja hänen täytyi alituisesti niitä ajatella.
Kukkasten päät riippuivat aivan rentoina, raukat olivat niin väsyksissä, kun olivat tanssineet koko yön. Varmaan ne olivat kipeinä.
Iida vei ne somalle, pienelle pöydälle muitten leikkikalujensa joukkoon. Koko pöytälaatikko oli täynnä leluja.
Pienessä sängyssä makasi Iidan nukke, Sofia, mutta Iida sanoi sille: "nyt sinun täytyy nousta, Sofia, ja tyytyä nukkumaan tämän yön laatikossa, sillä katso, nämä kukkasraukat ovat kipeät. Ehkä ne paranevat, kun saavat nukkua sängyssäsi!" Iida nosti nuken sängystä, mutta se oli äreän näköinen eikä virkkanut sanaakaan, sillä sitä harmitti, kun se ei saanut pysyä sängyssään.
Iida pani kukkaset nuken sänkyyn, veti pienen peitteen niiden päälle, käski niiden nukkua kiltisti ja lupasi keittää niille teetä, että ne paranisivat ja huomenna pääsisivät pystyyn. Ja hän veti tarkasti uutimet pienen sängyn eteen, jottei päivä paistaisi silmiin.
Hän ei koko iltana saanut mielestään ylioppilaan kertomuksia ja ennen maatapanoa hiipi hän ikkunan luo kurkistamaan uudinten taa, missä äidin kauniit kukkaset, hyasintit ja tulpanit kasvoivat. "Kyllä minä tiedän, että te yöllä menette tanssiaisiin!" kuiskasi hän. Mutta kukkaset eivät olleet ymmärtävinään mitään eivätkä lehteäkään liikauttaneet. Mutta pikku Iida tiesi kun tiesikin heidän salaisuutensa.