Sängyssään hän vielä pitkän aikaa ajatteli miten hauskaa olisi nähdä kauniitten kukkasten tanssivan kuninkaan linnassa. "Ovatkohan minun kukkaseni todella olleet mukana?"
Mutta sitten hän vaipui uneen. Yöllä hän taas heräsi. Hän oli nähnyt unta kukkasista ja ylioppilaasta, jota kanslianeuvos torui siitä, että hän ajoi lapsen päähän hullutuksia. Makuukamarissa oli kaikki ihan hiljaa, pöydällä paloi yölamppu, ja isä ja äiti nukkuivat.
"Makaavatkohan kukkaseni Sofian sängyssä?" virkkoi hän itsekseen. "Minä tahtoisin niin mielelläni tietää sen!" Hän kurotti hiukkasen päätään ja katsahti oveen, joka oli raollaan. Viereisessä huoneessa olivat sekä kukkaset että kaikki hänen lelunsa. Hän kuunteli. Jo rupesi tuntumaan siltä kuin olisi soitettu pianoa, mutta aivan hiljaa ja kauniimmin kuin hän koskaan oli kuullut soitettavan.
"Nyt kukkaset varmaan tanssivat!" virkkoi hän. "Voi kuinka mielelläni minä tahtoisin nähdä." Mutta hän ei uskaltanut nousta, jotteivät isä ja äiti heräisi. "Kun ne tulisivat tänne!" sanoi hän; mutta kukkaset eivät tulleet, musiikki vain soi soimistaan ja niin ihmeen kauniisti. Ei hän enää saanut olluksi, kun se oli niin kaunista, vaan hän kapusi pienestä sängystään, hiipi hiljaa ovelle ja kurkisti viereiseen huoneeseen. Voi, voi sitä iloa mikä häntä odotti!
Ei näkynyt mitään yölamppua, mutta kuitenkin oli ihan valoisaa. Kuu paistoi ikkunasta keskelle lattiaa. Oli kirkasta kuin päivällä. Kaikki hyasintit ja tulpanit seisoivat kahdessa pitkässä rivissä permannolla, ikkunalla ei näkynyt muuta kuin tyhjiä ruukkuja. Lattialla tanssivat kukkaset kauniisti karkeloiden, järjestyivät oikein piireiksi ja pitelivät pyöriessään kiinni toisiaan viheriöistä lehdistä. Soittokoneen ääressä istui suuri, keltainen lilja, jonka Iida varmaan oli kesällä nähnyt. Sillä hän muisti selvästi ylioppilaan sanoneen: "hyvät ihmiset, kuinka se on neiti Liinan näköinen!" ja silloin olivat kaikki nauraneet kilpaa hänen kanssaan. Mutta nyt huomasi Iidakin, että pitkä, keltainen kukka oli neiti Liinan näköinen, soittaessa teki se ihan samallaisia temppuja, kallisti pitkiä, kellertäviä kasvojaan milloin millekin puolelle ja nyökytti tahtia kauniille soitolle.
Ei kukaan huomannut pikku Iidaa. Hän näki suuren, sinisen krokuksen hyppäävän keskelle pöytää, jolla leikkikalut olivat, menevän pienen sängyn ääreen ja vetävän uutimet syrjään. Siellä makasivat kipeät kukkaset, mutta ne nousivat paikalla ja viittoivat muille haluavansa ottaa osaa tanssiin. Vanha keltamatara, jolta alahuuli oli mennyt poikki, nousi sekin ja rupesi kumartelemaan kauneille kukkasille. Eivät ne enää näyttäneet ensinkään sairailta, vaan juoksivat iloisesti muiden joukkoon.
Samassa kolahti, ikäänkuin pöydältä olisi pudonnut jotakin, ja Iida huomasi, että virpi oli hypännyt maahan. Se oli nähtävästi mielestään kukkanen sekin. Aika soma se olikin: latvassa istui pieni vahanukke, päässä samallainen musta, leveäröytäinen hattu kuin kanslianeuvoksella. Virpi tepasteli kolmella punaisella puujalallaan kukkasten joukossa ja polki aika lailla, sillä se tanssi masurkkaa. Sitä tanssia eivät muut kukkaset osanneetkaan, sillä se vaatii kovaa poljentaa, ja muut kukkaset olivat siihen aivan liian köykäiset.
Äkkiä lehahti vahanukke virven latvassa hyvin suureksi ja pitkäksi, kiepahti paperikukkasten yläpuolelle ja huusi: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!" Ja vahanukke kävi aivan yhtä keltaiseksi ja laihaksi kuin kanslianeuvos leveäröytäinen hattu päässään. Mutta paperikukkaset pieksivät hänen laihoja, ohkaisia sääriään, ja äkkiä hän kutistui kokoon ja muuttui pieneksi vahanukeksi vain. Hauskaa sitä oli katsella. Ihan pikku Iidan täytyi hymyillä. Virpi tanssi tanssimistaan, ja kanslianeuvoksen täytyi myöskin tanssia. Hän koetti venyä suureksi ja pitkäksi, hän koetti kutistua pieneksi hattupäiseksi vahanukeksi — ei auttanut: piti vain tanssia. Jo rupesivat muut kukkaset rukoilemaan hänen puolestaan, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet Sofian sängyssä, ja silloin virpi vihdoin jätti hänet rauhaan.
Samassa rupesi laatikosta, missä Iidan nukke, Sofia, kaikellaisten muitten leikkikalujen joukossa makasi, kuulumaan koputusta. Keltamatara karkasi silloin pöydän kulmalle, paneutui pitkäkseen vatsalleen ja sai laatikon hiukan raolleen. Nyt nousi Sofia ja katseli kummissaan ympärilleen. "Täällä näkyy olevan tanssiaiset!" sanoi hän. "Miksei minulle ole annettu mitään tietoa?"
"Tahdotko tanssia minun kanssani?" kysyi keltamatara.