Myyrä pisti hampaisiinsa kappaleen lahoa puuta, sellaista, joka loistaa pimeässä, ja läksi heidän edellään pitkään, pimeään käytävään. Kun he tulivat sille kohdalle, missä kuollut lintu makasi, nosti myyrä leveän nokkansa lakeen ja puhkaisi siihen suuren reiän, jotta valo pääsi tunkemaan sisään. Keskellä permantoa makasi kuollut pääskynen, kauniit siivet painettuina kylkiä vastaan, jalat ja pää höyhenten suojassa. Varmaan se raukka oli kuollut viluun. Peukalo-Liisan kävi lintua niin kovin sääli, hän rakasti kaikkia pikkulintuja, olivathan ne koko kesän laulaneet ja viserrelleet hänen ilokseen. Mutta myyrä potkaisi lintua jalkatyngällään ja sanoi: "eipäs enää vikise! Olisi sekin ollut surkeaa, jos olisi pitänyt syntyä linnuksi. Minun lapsistani, Jumalan kiitos, ei tule lintuja. Eihän tuolla tuollaisella lintu raukalla ole muuta kuin se ainainen lirulorunsa, ja se totta maar ei elätä. Kun talvi tulee, on nälkäkuolema edessä!"
"Te olette järkevä mies, ja kyllä se niin on kuin sanotte", huomautti peltohiiri. "Mitä on linnulla lirulorustaan hyötyä, kun talvi tulee? Näe nälkää ja vilua. Mutta komealtahan sen sanovat kuuluvan!"
Peukalo-Liisa ei puhunut mitään, mutta kun hänen seuralaisensa kääntyivät selin lintuun, kumartui hän sen puoleen, siirsi syrjään höyheniä, joitten peitossa pää oli, ja suuteli sulkeutuneita silmiä. "Ehkäpä juuri tämä lintunen kesällä minulle niin kauniisti lauloi", ajatteli hän. "Kuinka paljon iloa se minulle tuotti, rakas, kaunis lintu!"
Myyrä tukki läven, josta päivä oli pilkistänyt sisään, ja saattoi naiset kotiin. Mutta yöllä ei Peukalo-Liisa laisinkaan voinut nukkua. Vihdoin nousi hän vuoteeltaan ja punoi heinistä suuren, kauniin peitteen, jonka vei käytävään ja levitti kuolleen linnun päälle. Sitten hän pani pehmeää pumpulia, jota oli tavannut peltohiiren pirtistä, linnun kupeille, jottei sen tulisi kolkoksi levätä kylmässä maassa.
"Hyvästi, herttainen, pieni lintu!" lausui hän. "Hyvästi! ja kiitos siitä, että niin kauniisti lauloit kesällä, kun puut kaikki olivat vihreät ja armas aurinko meitä lämmitti!" Hän painoi päänsä linnun rintaa vastaan, mutta säikähti samassa pahanpäiväisesti, sillä tuntui siltä kuin siellä olisi sykähtänyt. Linnun sydän siellä todella olikin sykähtänyt. Sillä lintu ei ollutkaan kuollut, se oli maannut horroksissa ja virkosi, kun se pääsi lämpöiseen.
Syksyllä lentävät kaikki pääskyset pois lämpöisiin maihin, mutta jos joku sattuu myöhästymään, niin sen käy huonosti: se kohmettuu, putoaa kuin kuolleena maahan, jää siihen paikkaan ja peittyy kylmään lumeen.
Peukalo-Liisa vallan vapisi, niin kauheasti hän oli pelästynyt, sillä hänen rinnallaan, joka oli vain peukalon pituinen, oli lintu hirmuisen suuri. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mieltänsä, järjesteli pumpulia pääskysraukan ympärille ja nouti omasta vuoteestaan mintunlehden linnun pään peitteeksi.
Seuraavana yönä hän taasen hiipi linnun luo ja silloin hän jo tapasi sen ilmi elävänä. Niin voimaton se kuitenkin! oli, että se vain hetkisen jaksoi katsella Peukalo-Liisaa, joka seisoi laho puupalanen kädessään, sillä eihän hänellä muuta lyhtyä ollut.
"Kiitos sinulle, sinä suloinen lapsukainen!" sanoi sairas pääskynen, "sinä olet minua niin lämmittänyt, että pian saan takaisin voimani ja pääsen lentämään lämpöiseen auringonpaisteeseen!"
"Voi, voi!" huokasi tyttö, "ulkona on kylmä, maa roudassa ja lunta sataa! Pysy sinä lämpöisessä sängyssäsi, kyllä minä hoidan sinua!"