Hän nouti kukkasen lehdellä pääskyselle vettä, ja juodessaan kertoi pääskynen, että orjantappurapensas oli haavoittanut sen toisen siiven. Sentähden ei se ollut päässyt lentämään niin nopeasti kuin muut pääskyset, jotka lensivät kauas pois lämpöisiin maihin. Vihdoin se oli pudonnut alas maahan, mutta enempää ei se muistanut eikä se ensinkään tietänyt minne se oli joutunut.
Koko talven se viipyi piilossa käytävässä, ja Peukalo-Liisa piti sitä hyvänä ja rakasti sitä. Myyrä ja peltohiiri eivät saaneet vähääkään vihiä asiasta, sillä eiväthän he voineet kärsiä köyhää pääskysparkaa.
Kun kevät tuli ja auringon lämpö alkoi tuntua maan sisään, sanoi pääskynen hyvästi Peukalo-Liisalle. Tyttö avasi läven, jonka myyrä oli tehnyt käytävän lakeen, päivä paistoi leppoisesti, ja pääskynen kysyi eikö tyttö tahtoisi lähteä mukaan: sopii istuutua selkään, sitten lähdetään lentoon ja kiidetään vihreään metsään. Mutta Peukalo-Liisa tiesi, että vanha peltohiiri olisi tullut surulliseksi, jos hän olisi lähtenyt.
"En saata lähteä!" sanoi Peukalo-Liisa. "Hyvästi sitten, hyvästi, sinä hyvä, herttainen tyttö!" lausui pääskynen ja kiiti auringonpaisteeseen. Peukalo-Liisa jäi katselemaan sen menoa ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, sillä hän piti niin kovin paljon pääskysraukasta.
"Kvivit, kvivit!" viserteli lintu ja lensi vihreään metsään. —
Peukalo-Liisa oli kovin suruissaan. Hän ei hetkeksikään päässyt lämpöiseen auringonpaisteeseen. Pian kylvettiin peltokin, joka oli heidän asuntonsa päällä, ja vilja kasvoi niin korkeaksi, että se pienelle, peukalon pituiselle tyttö raukalle oli kuin kokonainen synkkä metsä.
"Tänä kesänä sinun pitää neuloa myötäjäisesi!" selitti peltohiiri Peukalo-Liisalle, sillä naapuri, myyräjörö, joka alituisesti herrasteli mustassa samettiturkissa, oli nyt kosinut. "Sinulla pitää olla sekä villa- että liinavaatetta! Sinulla pitää olla sekä pito- että makuuvaatetta, kun tulet myyrän vaimoksi!" Peukalo-Liisan piti kehrätä värttinällä, ja peltohiiri palkkasi neljä hämähäkkiä, jotka yöt päivät kutoivat ja kehräsivät. Joka ilta tuli myyrä tervehtimään ja jutteli silloin aina, että kunhan kesä nyt kuluu loppuun, niin ei auringon paahde enää tunnu niin pahasti maan sisään; sehän polttaa maan kovaksi kuin kivi. Niin, kesän kuluttua piti Peukalo-Liisan ja myyrän viettää häitä, mutta Peukalo-Liisa ei ollut ensinkään hyvillään, sillä eihän hän vähääkään välittänyt ikävästä myyrästä. Joka aamu, kun aurinko nousi, ja joka ilta, kun se laski, hiipi hän ovelle katsomaan. Ja kun tuuli hajoitti viljan latvoja ja sininen taivas tuli näkyviin, huomasi tyttö kuinka valoisaa ja kaunista maan päällä sentään oli, ja hänet valtasi halu nähdä rakkaan pääskysensä. Mutta eihän sitä kuulunut, varmaan se lenteli kaukana poissa, kauniissa, vihreässä metsässä.
Kun syksy sitten tuli, olivat Peukalo-Liisan myötäjäiset ihan valmiina.
"Neljän viikon perästä juodaan häitäsi!" sanoi peltohiiri. Mutta Peukalo-Liisa purskahti itkuun ja selitti, ettei hän huoli ikävää myyrää.
"Jonnin joutavia!" sanoi peltohiiri, "älä sinä rupea tästä uppiniskaiseksi, taikka näytän valkeat hampaani! Sinä saat niin komean miehen. Sellaista turkkia kuin hänen samettiturkkinsa ei ole itse kuningattarellakaan. Hänellä on tuvat, aitat tavaraa täynnä. Kiitä sinä Jumalaa, että saat sellaisen miehen!"