Satuja ja tarinoita I

by H. C. Andersen

Seuraavalla viikolla haudattiin kuollut, ja Johannes asteli likinnä arkkua. Hän ei enää saanut nähdä hyvää isäänsä, josta hän niin paljon oli pitänyt. Hän kuuli mullan kumisten putoavan kirstun kannelle; sen viimeinen nurkka oli vielä näkyvissä, mutta kun seuraava lapiollinen putosi hautaan, hävisi sekin. Silloin oli hänen sydämensä särkymäisillään, niin surullinen hän oli. Haudan partaalla veisattiin virttä, kauniisti helisivät sävelet, ja kyyneleet puhkesivat Johanneksen silmiin. Hän itki, ja se huojensi hänen suruansa. Aurinko paistoi leppoisasti vihantiin puihin, se ikäänkuin sanoi: "älä ole suruissasi, Johannes! katsoppa kuinka kaunis sininen taivas on, siellä ylhäällä asuu nyt isäsi ja hän rukoilee hyvää Jumalaa, että menestyisit maan päällä!"

"Minä tahdon aina olla hyvä!" sanoi Johannes, "niin minäkin pääsen taivaaseen isäni luo. Oi sitä iloa, kun taas saamme nähdä toisemme! Kuinka paljon minulla silloin onkin kertomista, ja hän opettaa minulle paljon uusia asioita ja näyttää minulle taivaan ihanuutta, niinkuin hän teki täällä maan päälläkin. Oi sitä iloa!"

Mielikuvat olivat niin elävät, että Johanneksen täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet vielä valuivat alas poskia. Kastanjoissa visertelivät pienet linnut: "kvivit, kvivit!" Ne lauloivat iloisesti, vaikka olivatkin hautajaisissa, mutta tiesiväthän ne, että kuollut nyt oli taivaassa ja että hänellä oli paljoa kauniimmat siivet kuin niillä. Ne tiesivät että hän nyt oli onnellinen, sillä hän oli ollut hyvä ihminen täällä maan päällä, ja siitä ne iloitsivat. Johannes näki niiden lentävän vihreistä puista avaraan maailmaan, ja hänetkin valtasi halu lähteä lentoon. Ensin hän kuitenkin veisti suuren puuristin isänsä haudalle, ja kun hän eräänä iltana vei sen hautausmaalle, huomasi hän, että hauta oli hiekoitettu ja koristettu kukkasilla. Vieraat ihmiset sen olivat tehneet, sillä hekin pitivät hänen rakkaasta isästään, joka nyt oli kuollut.

Varhain seuraavana aamuna kokosi Johannes tavaransa pieneen myttyyn, kätki vyöhönsä koko perintönsä, viisikymmentä taaleria ja pari hopeakillinkiä, ne hän oli päättänyt ottaa mukaansa maailmalle. Ensin hän kuitenkin meni kirkkomaalle isänsä haudalle, luki siellä isämeidän ja lausui: "jää hyvästi, rakas isä! Minä koetan aina pysyä hyvänä ihmisenä, ja rukoilethan sinäkin hyvältä Jumalalta menestystä tielleni!"

Maassa Johanneksen ympärillä heloittivat kukkaset raikkaina ja herttaisina, päivä paistoi lämpöisesti ja tuulessa nyökyttelivät kukkaset päitään ikäänkuin sanoakseen: "tervetuloa tänne luonnon helmaan! Eikö täällä ole kaunista!" Mutta Johannes kääntyi vielä kerran katsomaan vanhaa kirkkoa, jossa hänet pienenä lapsena oli kastettu ja jossa hän joka sunnuntai oli vanhan isänsä kanssa kuunnellut saarnaa ja veisannut virttä. Äkkiä huomasi hän kirkontontun ilmestyvän kellotapulin luukulle. Hänen päässään oli pieni, punainen piippalakki ja hän varjosti kädellään kasvojaan, sillä aurinko pisti häntä silmiin. Johannes nyökäytti hänelle jäähyväisiä, ja pikku tonttu liehutti punaista lakkiaan, laski käden sydämelleen ja heitti hänelle monta monituista lentosuudelmaa, sillä hän tahtoi osoittaa toivottavansa hänelle onnellista matkaa ja kaikkea hyvää.

Johannes ajatteli ihmeellistä, avaraa maailmaa ja kaikkea sen kauneutta, jota hän nyt kävi katselemaan. Hän kulki kulkemistaan ja tuli kauemma kuin koskaan ennen. Kylät, joitten läpi hän vaelsi, ja ihmiset, jotka tulivat vastaan, olivat aivan tuntemattomat, hän oli kaukana maailmalla, vieraitten parissa.

Ensi yö täytyi hänen nukkua heinäsuovassa maassa, sillä muuta vuodetta ei ollut tarjona. Mutta se oli hänestä aivan erinomainen, ei olisi kuningaskaan voinut viettää yötään mukavammin. Koko seutu jokineen, heinärukoineen, yllä sininen taivas, muodosti kauniin makuukamarin. Vihreä, puna- ja valkeakukallinen nurmi oli lattiamattona, seljapensaat ja orjantappuratiheiköt olivat kukkavihkoina, ja pesuvatina oli koko joki puhtaine, kirkkaine vesineen, jossa kaislat kahisivat, toivottaen sekä hyvää iltaa että hyvää huomenta. Kuu riippui suurena yölamppuna sinisessä katossa, eikä se lamppu sytyttänyt uutimia tuleen. Johannes saattoi huoleti nukkua, ja hän nukkuikin makeasti eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla ja kaikki pienet linnut visertelivät vastaan: "hyvää huomenta! hyvää huomenta! Etkö sinä vielä ole pystyssä?"

Kirkonkellot soivat, oli sunnuntai, kansa kulki kuulemaan saarnaa, ja Johannes seurasi heitä. Hän veisasi virren, kuunteli Jumalan sanaa ja kuvitteli olevansa kotikirkossa, jossa hänet oli kastettu ja jossa hän oli veisannut virsiä isänsä kanssa.

Kirkkomaalla oli paljon hautoja, ja muutamat olivat korkean heinän peitossa. Johannes tuli muistaneeksi isänsä hautaa. Varmaan sekin oli joutuva saman kohtalon alaiseksi, kun ei hän enää voinut olla sitä hoitamassa ja koristamassa. Silloin painui hän maahan, rupesi nyhtämään pois heinää, pystytti kaatuneita puuristejä ja asetti paikoilleen seppeleet, jotka tuuli oli kuljettanut pois. "Ehkä joku tekee saman palveluksen isäni haudalle, kun en minä enää voi sitä hoitaa", ajatteli hän.

Hautausmaan portilla seisoi kerjäläisukko sauvaansa nojaten. Johannes antoi hänelle hopeakillinkinsä ja jatkoi sitten tyytyväisenä, iloisella mielellä matkaansa avaraan maailmaan.