Satuja ja tarinoita I

by H. C. Andersen

Mutta eivät vuoret olleet niin likellä kuin näytti. Kokonaisen päivän matka oli vielä sinne, missä mustat metsät kohosivat suoraan taivasta kohti ja kivet olivat suuria kuin kokonaiset kylät. Vaivalloista oli päästä vuorten yli, sentähden Johannes ja hänen matkatoverinsa menivätkin majataloon lepäämään ja kokoamaan voimia huomispäivän matkaa varten.

Majatalon suuressa tarjoilukamarissa oli koolla paljon kansaa, sillä sinne oli tullut mies, joka näytteli nukketeatteria. Hän oli juuri saanut teatterinsa pystyyn, ja ihmiset olivat asettuneet ympärille katselemaan näytäntöä. Vanha, lihava teurastaja oli vienyt parhaimman paikan ja istuutunut aivan lavan eteen. Hänen suuri verikoiransa — hyi sentään kuinka se näytti ahneelta! — istui hänen rinnallaan, silmät suurina päässä, kuten kaikilla muillakin.

Näytäntö alkoi. Kappale oli kaunis, siinä esiintyi kuningas ja kuningatar, he istuivat samettisilla valtaistuimilla, heidän päässään oli kultaiset kruunut ja heidän vaatteensa päättyivät pitkiin laahustimiin, sillä siihen heillä kyllä oli varaa. Herttaisia puunukkeja, joitten silmät olivat lasista ja ylähuulessa kasvoi komeat viikset, seisoi ovilla päästämässä raitista ilmaa huoneeseen. Kappale oli hyvin kaunis eikä ensinkään surullinen, mutta juuri kun kuningattaren piti astua permannon poikki, tapahtui, että — niin, mikä sen suuren verikoiran päähän lieneekään pälkähtänyt! mutta kun ei lihava teurastaja pidellyt sitä kiinni, hypätä lotkautti se lavalle ja otti hennon kuningattaren juuri vyötäisten kohdalta suuhunsa, jotta naksahti. Se oli kauhean näköistä!

Mies raukka, joka piti teatteria, kävi kovin surulliseksi, sillä kuningatar oli ollut hänen kaunein nukkensa, ja nyt oli ilkeä verikoira purrut siltä pään poikki. Mutta kun ihmiset olivat poistuneet, lupasi Johanneksen matkatoveri panna kuningattaren kuntoon. Hän otti esiin ruukkunsa ja voiteli nukkea samalla voiteella, joka oli parantanut vanhan vaimo raukan katkenneen jalan. Nukke parani paikalla, kun sitä oli voideltu, vieläpä osasi itsestään liikuttaa jäseniään. Ei? tarvinnut ensinkään nykiä nuoraa, nukke oli kuin elävä ihminen, ainoastaan puhelahja puuttui. Nukketeatterin omistaja tuli kovin hyvilleen, eihän hänen enää tarvinnut hoitaa kuningatarta, hän tanssi omin neuvoin. Kukaan muu ei ollut niin taitava.

Tuli yö, ja kaikki majatalon väki oli jo pannut levolle, kun joku äkkiä alkoi valittaa ja huokaella. Huokaukset olivat niin hirveän syvät ja niitä jatkui jatkumistaan, kunnes ihmiset vihdoin nousivat katsomaan mikä oli hätänä. Teatterin omistaja riensi teatterilleen, sillä sieltä tuntuivat huokaukset tulevan. Kaikki puunuket makasivat päälletysten, sekaisin sekä kuningas että hänen sotamiehensä ja ne ne niin surkeasti vaikeroivat ja tuijottivat eteensä suurilla lasisilla silmillään. Ne ikävöivät nekin sitä voitelua, joka oli parantanut kuningattaren, niiden teki niidenkin mieli liikkua omin voimin.

Kuningatar heittäytyi polvilleen maahan, ojensi kauniin kultakruununsa ilmaan ja rukoili: "ota tämä, kunhan vain voitelet puolisoni ja hovini väen!" Mies raukka, joka omisti teatterin ja kaikki nuket, heltyi itkemään, sillä hänen kävi niitä niin kovin sääli. Hän lupasi heti Johanneksen matkatoverille kaikki seuraavan teatteri-illan tulot, kunhan hän vain voitelisi edes neljä tai viisi hänen kauneimmista nukeistaan. Matkatoveri selitti, ettei hän muuta vaadi kuin suuren sapelin, joka riippuu miehen vyöllä, ja sen saatuaan voiteli hän kuusi nukkea. Nämäpäs paikalla karkeloimaan niin sirosti ja sorjasti, että kaikki elävät tyttölapset, jotka sen näkivät, yltyivät tanssimaan mukaan. Kuski ja kyökkipiika, renki ja kamarineitsyt, kaikki vieraat tanssivat, yksin tulivarjostin ja hiilihankokin yrittivät tanssia, mutta menivät nurin heti kun läksivät liikkeelle. Oli sitä sinä yönä iloa ja riemua.

Seuraavana aamuna jättivät Johannes ja hänen matkatoverinsa majatalon ja läksivät korkeille vuorille, vaeltamaan suurten kuusimetsien halki. He tulivat niin korkealle, että kirkontornit vuorten alla pilkoittivat vain pieninä punaisina marjoina vihannasta. Heidän eteensä avautui laajoja aloja, he saattoivat nähdä penikulmien päähän seutuja, joissa eivät koskaan olleet käyneet. Näin paljon ihanaa maailmaa ei Johannes vielä ikinä ollut yhtaikaa nähnyt, ja aurinko paistoi lämpöisesti raikkaan sinisestä korkeudesta, vuoristosta kaikuivat metsästystorvet niin iloisesti ja ystävällisesti, että Johanneksen silmiin nousi ilonkyyneliä. "Oi hyvä Jumala!" puhkesi hän puhumaan. "Tahtoisin suudella sinua, kun sinä olet meille kaikille niin hyvä, kun sinä olet antanut meille kaiken maailman kauneuden!"

Matkatoveri seisoi niinikään ristissä käsin ja silmäili metsää ja kyliä, jotka uivat lämpöisessä auringonpaisteessa. Samassa alkoi heidän päänsä päältä kuulua kummallisen kaunista helinää, ja kun he silmänsä nostivat, näkivät he suuren, valkoisen joutsenen leijailevan ilmassa. Kaunis se oli ja lauloi niin haikeasti, etteivät he koskaan olleet kuulleet linnun laulavan sillä lailla. Mutta laulu heikkeni heikkenemistään, valkea pää painui rintaa vastaan, ja hiljalleen vaipui lintu heidän jalkainsa juureen. Sorja lintu oli kuollut.

"Kuinka kauniit siivet!" huudahti matkatoveri. "Näin suuria, valkeita siipiä ei aina saa rahallakaan, minäpä korjaan ne haltuuni. Nyt näet, että tarvitsen sapelia!" Ja yhdellä iskulla irroitti hän molemmat kuolleen joutsenen siivet ja päätti panna ne talteen.

He kulkivat monta monituista penikulmaa vuoristossa, ja vihdoin tuli heidän eteensä suuri kaupunki, jonka sadat kirkontornit hohtivat kuin hopea auringossa. Keskellä kaupunkia oli komea, punaisella kullalla katettu marmorilinna, ja siinä asui kuningas.