Johannes ja hänen matkatoverinsa eivät tahtoneet suoraa päätä mennä kaupunkiin, vaan pysähtyivät ulkopuolelle kaupunkia majataloon pukeutumaan. He tahtoivat nimittäin olla siistin näköiset, kun tulivat kadulle. Isäntä tiesi kertoa, että kuningas oli hyvä mies, joka ei suonut kenellekään ihmiselle pahaa, mutta hänen tyttärensä — Herra varjelkoon kuinka paha prinsessa hän oli! Kauneutta hänellä oli yllin kyllin, ei kukaan voinut olla miellyttävämpi ja herttaisempi kuin hän, mutta vähät siitä, kun hän oli niin paha. Oikea noita hän oli, jonka tähden moni kaunis prinssi oli menettänyt henkensä. — Kaikilla ihmisillä oli oikeus kosia häntä, hän oli antanut siihen luvan. Kuka hyvänsä sai tulla kosimaan, yhdentekevä oliko hän prinssi vaiko kerjäläinen: prinsessa teki hänelle kolme kysymystä, ja hänen piti osata vastata niihin. Jos hän osasi vastata, piti prinsessan mennä naimisiin hänen kanssaan ja hänen piti hänen isänsä kuoltua päästä koko maan kuninkaaksi; mutta jollei hän osannut vastata prinsessan arvoituksiin, piti hänet mestattaman tai hirtettämän, niin häijy se kaunis prinsessa oli. Hänen isänsä, vanha kuningas, suri sitä suuresti, mutta eihän hän voinut mitään hänen pahuudelleen, sillä hän oli sanonut, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä tyttärensä kosijoiden kanssa, tehköön niinkuin itse tahtoo. Ei kukaan prinsseistä, jotka olivat tulleet kosimaan prinsessaa ja joiden oli pitänyt vastata prinsessan arvoituksiin, ollut suoriutunut onnellisesti. Kaikki olivat joutuneet mestauslavalle tai hirttonuoraan. Kuka oli käskenyt heidän tulla kosimaan, olivathan he tietäneet mikä heitä odotti! Vanha kuningas suri tätä kurjuutta niin, että hän ja hänen sotamiehensä viruivat kokonaisen päivän vuodessa polvillaan rukoilemassa, että prinsessa tulisi hyväksi, mutta siitä ei tullut mitään. Vanhat juopot akat värjäsivät viinan mustaksi ennenkuin joivat sitä. He surivat sillä tavalla, ja enempää eivät he voineet tehdä.
"Sitä pahaa prinsessaa!" sanoi Johannes, "hänen pitäisi saada vitsaa, se tekisi hänelle hyvää. Olisinpa minä vanhan kuninkaan sijassa, niin kyllä prinsessa kyytinsä näkisi!"
Samassa kuului ulkoa eläköön-huutoja. Prinsessa ratsasti ohitse ja hän oli todella niin kaunis, että ihmiset unohtivat hänen pahuutensa ja korottivat eläköönhuutoja. Hänen rinnallaan ratsasti kaksitoista ihanaa neitoa. Heidän yllään oli valkoiset silkkivaatteet, he kantoivat käsissään valkoista tulpania ja heidän hevosensa olivat sysimustat. Prinsessan hevonen oli maidonkarvainen, sen siiat koristetut timanteilla ja rubineilla, mutta prinsessan puku oli puhdasta kultaa ja piiska hänen kädessään välkkyi kuin auringon säde. Olisi luullut taivaan pienten tähtösten asettuneen kultakruunuun hänen päälaelleen, ja hänen viittansa oli ommeltu kokoon tuhansien perhosten heleistä siivistä. Itse hän kuitenkin oli kauniimpi kuin kaikki hänen vaatteensa.
Kun Johannes hänet näki, lensivät hänen kasvonsa tulipunaisiksi eikä hän tahtonut saada sanaa suustaan: prinsessahan oli aivan samallainen kuin se kaunis, kruunupää tyttö, josta hän oli nähnyt unta isänsä kuolinyönä. Ihanainen hän oli hänen silmissään, eikä hän saattanut olla pitämättä hänestä. Ei hän ikinä ollut mikään paha noita, joka hirtättää tai mestauttaa ihmisiä, kun eivät he voi arvata mitä hän vaatii. "Onhan jokaisella, köyhimmällä kerjäläiselläkin, oikeus kosia häntä", mietti Johannes. "Minäpä lähden linnaan. En saata vastustaa haluani!"
Kaikki kehottivat häntä luopumaan aikeestaan; varmaan häntä odottaa sama kohtalo kuin kaikkia muita. Matkatoveri kielsi hänkin häntä menemästä, mutta Johannes arveli, että kaikki käy hyvin harjasi vaatteensa, kiillotti kenkänsä, pesi kätensä ja kasvonsa, kampasi kauniit keltaiset hiuksensa ja läksi yksinään linnaan.
"Sisään!" virkkoi vanha kuningas, kun Johannes koputti oveen.
Johannes avasi oven, ja vanha kuningas astui häntä vastaan, yllä yönuttu, jalassa koruompeluilla neulotut tohvelit, päässä kultakruunu ja toisessa kädessä valtikka, toisessa kultaomena.
"Odotappas hiukan!" virkkoi hän ja työnsi omenan kainaloonsa, voidakseen ojentaa Johannekselle kätensä. Mutta kun hän sai kuulla, että Johannes tuli kosimaan prinsessaa, purskahti hän niin katkeraan itkuun, että sekä omena että valtikka putosivat lattialle ja hänen täytyi pyyhkiä silmiään yönuttuun. Vanha kuningas raukka!
"Saat nähdä", virkkoi hän, "että sinun käy aivan niinkuin kaikkien muidenkin. Tule nyt tänne katsomaan!" Ja hän vei Johanneksen prinsessan puutarhaan. Kauhean näköistä siellä oli! Joka puussa riippui kolme, neljä kuninkaanpoikaa, jotka olivat kosineet prinsessaa, mutta eivät olleetkaan suoriutuneet hänen arvoituksistaan. Tuuli kolisteli luurankoja, jotta pienet linnut pelästyivät eivätkä koskaan uskaltaneet tulla puutarhaan. Kukkaskeppeinä oli käytetty ihmisluita, ja kukkaruukuista irvisteli pääkalloja. Oli sitä siinäkin prinsessalle puutarhaa!
"Nyt näet!" sanoi vanha kuningas. "Sinun käy niinkuin kaikkien näiden muidenkin. Heitä sinä ne tuumat! Minä tulen kerrassaan onnettomaksi, se minuun niin kovasti koskee!"