Johannes suuteli hyvän vanhan kuninkaan kättä ja vakuutti, että kaikki käy hyvin. Hän pitää kauniista prinsessasta niin kovasti.
Samassa ratsasti prinsessa kaikkine naisineen linnan pihaan, ja kuningas ja Johannes menivät häntä tervehtimään. Oi kuinka hän oli kaunis! Hän ojensi Johannekselle kätensä, ja Johannes rupesi pitämään hänestä entistä enemmän, ei hän ikinä ollut sellainen ilkeä, paha noita, jommoiseksi ihmiset häntä sanoivat. He astuivat saliin, ja palvelijapojat tarjosivat heille hilloa ja pähkinöitä, mutta vanha kuningas oli niin suruissaan, ettei hän saanut syödyksi mitään; sitäpaitsi olivat pähkinät hänelle liian kovat purra.
Päätettiin, että Johannes seuraavana aamuna palaisi linnaan, silloin kokoontuvat tuomarit ja koko raati kuulemaan kuinka hän osaa vastata arvoituksiin. Jos hän onnistuu, pitää hänen vielä kaksi kertaa palata arvaamaan, mutta kukaan ei vielä ensi kerralla ollut arvannut oikein, ja sentähden oli heidän täytynyt heittää henkensä.
Johannes ei laisinkaan surrut kohtaloaan, hän oli päinvastoin hyvällä tuulella, ajatteli kaunista prinsessaa ja luotti siihen, että hyvä Jumala kyllä auttaa häntä. Miten? Sitä hän tosin ei aavistanut eikä tahtonut sitä ajatellakaan. Juoksujalan riensi hän majataloon, missä matkatoveri häntä odotti.
Johanneksella riitti loppumattomiin juttua prinsessan kauneudesta ja herttaisuudesta. Nyt jo ikävöi hän huomista päivää, jolloin pääsisi linnaan koettamaan onneaan.
Mutta matkatoveri pudisti päätään ja oli hyvin suruissaan. "Minä pidän sinusta niin paljon!" sanoi hän, "me olisimme vielä voineet kulkea yhdessä, ja nyt minun jo täytyy kadottaa sinut! Voi sinua, sinä rakas Johannes raukka! Tekisi mieleni itkeä, mutta en tahdo häiritä iloasi nyt, kun ehkä olemme viimeistä iltaa yhdessä. Ollaan oikein, oikein iloisia! Huomenna, kun sinä olet poissa, on minulla kyllä aikaa itkeä!"
Kaikki kaupunkilaiset olivat jo saaneet tietää, että prinsessalle oli tullut uusi kosija, ja kaikkialla vallitsi sentähden suuri suru. Teatteri suljettiin, torttumuijat verhosivat sokeriporsaansa suruharsoihin, kuningas ja papit viruivat polvillaan kirkossa, kaikki surivat ja murehtivat, sillä eihän Johanneksen saattanut käydä paremmin kuin muidenkaan kosijoiden.
Illalla valmisti matkatoveri suuren maljallisen punssisekoitusta ja kehoitti Johannesta olemaan hyvällä tuulella ja juomaan prinsessan maljan. Mutta kun Johannes oli juonut kaksi lasia, tuli hänen niin uni, etteivät silmät pysyneet auki, hän nukkui siihen paikkaan. Hiljaa nosti matkatoveri hänet silloin tuolilta ja laski hänet sänkyyn, mutta pimeän yön tultua otti hän ne suuret siivet, jotka oli joutsenesta hakannut, ja sitoi ne omaan selkäänsä. Vanhan akan lahja tuli niinikään hyvään tarpeeseen: hän pisti taskuunsa tukevimman vitsan, avasi sitten ikkunan, lentää loikautti kaupunkiin, suoraa päätä linnaan ja vetäytyi kippuraan istumaan juuri prinsessan makuukamarin ikkunan alle.
Kaupungissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kellon lyödessä neljännestä vaille kaksitoista avautui äkisti ikkuna, ja prinsessa lensi ulos. Hänen yllään oli suuri valkoinen viitta, selässä pitkät mustat siivet ja hän kiiti kaupungin päällitse suurelle vuorelle päin, joka oli kaukana kaupungin takana. Matkatoveri tekeytyi näkymättömäksi niin ettei häntä laisinkaan saattanut erottaa, seurasi prinsessaa ja piiskasi häntä vitsallaan niin että veri tirsui esiin. Hei vain sitä lentoa ilmojen halki, kun tuuli tarttui prinsessan viittaan, levitti sen suureksi purjeeksi liehumaan ja kuu paistoi sen läpi.
"Kylläpä nyt tulee rakeita! Kylläpä nyt tulee rakeita!" vaikeroi prinsessa joka kerta kun vitsa häneen sattui, mutta se selkäsauna teki hänelle aika hyvää. Vihdoin hän saapui vuorelle ja koputti. Olisi luullut ukkosen käyvän, kun vuori avautui ja prinsessa suhahti sisään, mutta matkatoveri seurasi, sillä olihan hän näkymätön, kukaan ei saattanut häntä erottaa. He tulivat pitkään, pitkään käytävään, jonka seinät säihkyivät ja räiskyivät, sillä tuhannet tulenkarvaiset, mulkosilmäiset hämähäkit juoksentelivat ylös alas muuria.