Sitten he tulivat suureen saliin, joka oli rakennettu kullasta ja hopeasta, seinillä hohti jättiläiskokoisia, sinisiä ja punaisia kukkasia, mutta niitä kukkasia ei ollut hyvä poimia, sillä varsina oli iljettäviä, myrkyllisiä käärmeitä ja kukkasina tulisia liekkejä, jotka pursuivat käärmeiden kidasta. Koko katto oli täynnä kiiltomatoja ja taivaansinisiä yölepakkoja, jotka räpyttelivät ohuita siipiään. Näytti se kovin kummalliselta! Keskellä lattiaa oli valtaistuin, jota kannatti neljä hevosen luurankoa. Valjaat niiden selässä olivat tehdyt tulipunaisista hämähäkeistä, itse valtaistuin oli maidonkarvaisesta lasista, ja istumapatjoina oli pieniä, mustia hiiriä, jotka pureskelivat toistensa häntiä. Katos valtaistuimen päällä oli ruusunpunaista hämähäkinverkkoa, täynnä pieniä, herttaisia kärpäsiä, jotka kimmeltelivät kuin jalokivet. Keskellä valtaistuinta istui ruma, vanha peikko, päässä kruunu ja kädessä valtikka. Hän suuteli prinsessan otsaa, istutti hänet rinnalleen kallisarvoiselle valtaistuimelle, ja nyt alkoi soitto helistä. Suuret mustat heinäsirkat puhalsivat huuliharppua ja pöllö paukutteli omaa vatsaansa, sillä rumpua ei ollut. Hullunkurinen se konsertti oli.
Pikkuruikkuiset tontut tanssivat pitkin salia virvatuli tuikkien hiippalakissa. Ei kukaan saattanut nähdä matkatoveria, hän oli asettunut valtaistuimen taakse ja kuuli ja näki kaikki mitä tapahtui. Jo astui hoviväkikin saliin, hienoilta ja ylhäisiltä he kaikki näyttivät, mutta kun likemmin rupesi tarkastamaan, niin kyllä huomasi mitä he oikeastaan olivat: luudantynkiä, joiden neniin peikko oli pistänyt kaalinpäitä. Sitten hän oli loihtinut niihin elämää ja puettanut ne koreisiin vaatteisiin. Mutta vähät siitä, eihän tällä hoviväellä ollut muuta tekemistä kuin olla salin koristeena.
Kun vähän aikaa oli tanssittu, kertoi prinsessa peikolle, että oli ilmaantunut uusi kosija, ja kysyi mitä hän huomenna ajattelee, kun kosija tulee linnaan.
"Kuuleppas!" sanoi peikko, "minä tiedän! Ota jotakin oikein helppoa, niin hän ei keksi sitä. Ajattele toista kenkääsi. Sitä ei hän arvaa. Paneta sitten häneltä pää poikki ja muista, kun huomenna tulet luokseni, tuoda minulle hänen silmänsä, sillä ne minä tahdon syödä suuhuni!"
Prinsessa niiasi syvään ja lupasi muistaa silmät.
Peikko avasi sitten vuoren, ja prinsessa lensi kotiin, mutta matkatoveri lensi hänen kintereillään ja piiskasi häntä niin, että prinsessa vain voihki ja valitteli raesadetta. Hän lensi minkä pääsi ja livahti vihdoin sisään makuukamarinsa ikkunasta, mutta matkatoveri riensi takaisin majataloon, missä Johannes vielä nukkui, irroitti siipensä ja pani levolle. Olisi sitä vähemmästäkin voinut väsyä.
Kun Johannes varhain aamulla heräsi, nousi matkatoverikin ja kertoi yöllä nähneensä niin kummallista unta prinsessasta ja hänen toisesta kengästään. Hän kehotti Johannesta kysymään eikö prinsessa vain ollut ajatellut toista kenkäänsä.
Vuoressahan hän oli kuullut sen asian peikon omasta suusta, mutta ei hän tahtonut kertoa Johannekselle yöllisestä retkestään, kehotti häntä vain kysymään eikö prinsessa ollut ajatellut toista kenkäänsä.
"Samahan se on mitä minä kysyn", sanoi Johannes, "ehkä sinun unesi puhuu totta. Minä olen kun olenkin aina luottanut siihen, että Jumala pitää murheen minusta. Varmuuden vuoksi sanon sinulle kuitenkin hyvästi, sillä jos minä arvaan väärin, en koskaan enää näe sinua!"
Sitten he suutelivat toisiaan, ja Johannes läksi linnaan.