Yö oli sysimusta, myrsky raivosi niin että tiilet irtaantuivat katoista, ja puut, joitten oksilla luurangot roikkuivat, taipuivat kuin ruo'ot tuulessa; salamoja sinkoili lakkaamatta, koko yö kului ainoana ukkosen jyrinänä. Äkkiä avautui ikkuna, ja prinsessa lensi ulos. Hän oli kalman kalpea ja nauroi rajuilmalle. Se ei hänen mielestään ollut tarpeeksi tuima, hänen valkea viittansa hulmusi purjeena ilmassa, mutta matkatoveri ruoski häntä kolmella vitsallaan niin että veri tippui maahan eikä hän lopulta tahtonut päästä minnekään. Vihdoin viimein hän saapui vuorelle.
"Kuinka siellä sataa ja tuulee", sanoi hän; "en ikinä ole ollut tällaisessa ilmassa."
"Taitaa tulla liian paljon hyvää", sanoi peikko.
Prinsessa riensi sitten kertomaan, että Johannes toisellakin kertaa oli arvannut oikein. Jos hän vielä huomenna suoriutuu samalla tavalla, niin on hän päässyt voitolle, eikä prinsessa koskaan enää saa tulla vuoreen, ei hän koskaan enää saa tehdä sellaisia taikatemppuja kuin tähän asti. Hän oli kovin suruissaan.
"Ei hän arvaa oikein", lohdutti peikko. "Kyllä minä keksin sellaisen asian, jota ei hän koskaan ole ajatellut! Taikka on hän suurempi noita kuin minä. Mutta nyt pidetään lystiä!" ja sitten hän tarttui prinsessan käsiin, ja he kieppuivat kilpaa tonttujen ja männinkäisten kanssa pitkin salia. Punaiset hämähäkit juoksentelivat iloisesti ylös alas seinää ja tulikukkaset näyttivät säihkyvän.
Pöllö löi rumpua, lampaankaritsat määkivät ja mustat heinäsirkat puhalsivat huuliharppua. Tanssiaiset olivat kerrassaan hauskat!
Kun he olivat tarpeekseen tanssineet, täytyi prinsessan palata linnaan, jottei häntä kaivattaisi. Peikko lupasi lähteä saattamaan, sitenhän he saisivat olla yhdessä vielä vähän aikaa.
He läksivät liikkeelle rajuilmaan, ja matkatoveri antoi vitsojensa paukuttaa heidän selkänahkaansa. Eipä peikkokaan koskaan ollut nähnyt tällaista raesadetta. Linnan edustalla sanoi hän prinsessalle hyvästi ja kuiskasi samassa hänen korvaansa: "ajattele minun päätäni", mutta matkatoveri kuuli hänen sanansa, ja samalla hetkellä, jolloin prinsessa suhahti sisään makuukamarinsa ikkunasta ja peikko aikoi kääntyä paluumatkalle, kävi hän kiinni hänen pitkään mustaan partaansa ja hakkasi sapelilla poikki hänen ruman päänsä hartioita myöten. Se kävi niin pian, ettei peikko ehtinyt pelästyäkään. Ruumiin viskasi matkatoveri veteen kaloille, mutta pään hän vain kastoi veteen, köytti sen sitten silkkiseen nenäliinaansa, vei sen majataloon ja pani levolle.
Seuraavana aamuna antoi hän Johannekselle mytyn, mutta kielsi häntä avaamasta sitä ennenkuin prinsessa kysyi mitä hän oli ajatellut.
Linnan suureen saliin oli kokoontunut niin paljon kansaa, että he seisoivat likistyksissä kuin oljet lyhteessä. Raatiherrat istuivat tuoleissaan, pään alla pehmeät tyynyt, ja vanha kuningas oli pukeutunut uusiin vaatteisiin, kultakruunu ja valtikka olivat kiillotetut kirkkaiksi, näytti oikein komealta; mutta prinsessa istui kalpeana mustissa vaatteissa, ikäänkuin hän olisi aikonut hautajaisiin.