II. Kuinka oikeusneuvoksen kävi.
Oli jo myöhäistä. Oikeusneuvos Knap, joka hengissä vielä eli Hannu kuninkaan ajassa, teki lähtöä kotiin, sattui omien kalossiensa asemasta ottamaan jalkaansa Onnettaren kalossit ja astui Östergadelle. Kalossien taikavoima oli kuitenkin loihtinut hänet kauas Hannu kuninkaan aikaan, ja sentähden vaipuivat hänen jalkansa lokaan ja likaan, sillä eiväthän kadut siihen aikaan olleet lasketut.
"Täällähän on kauhean likaista!" sanoi oikeusneuvos. "Katukäytäviä ei kuulu eikä näy, ja lyhdyt ovat sammuksissa!"
Kuu oli vasta alhaalla, ilma sakeaa, ja pimeys peitti paikat. Likimmässä kulmassa riippui kyllä lyhty neitsyt Maarian kuvan edessä, mutta sen valosta ei ollut paljoakaan apua, oikeusneuvos ei huomannut koko lyhtyä ennenkuin hän oli aivan sen alla ja hänen silmänsä sattuivat kuvaan, jossa äiti seisoi lapsi sylissä.
"Varmaan joku merkillisyysnäyttely", arveli hän. "Ovat unohtaneet kilven yöksi kadulle!"
Pari ihmistä sen ajan puvuissa astui ohitse.
"Olivatpa ne hullunkurisen näköisiä! Tulivat varmaan naamiohuveista!"
Äkkiä alkoivat rummut päristä, pillit soida ja tulisoihdut loistaa. Oikeusneuvos seisahtui ja näki oudon kulkueen. Edellä kävi joukko rumpaleja, jotka aika taitavasti pärryttivät soittimiaan, sitten tuli henkivartioita, kaaripyssyt olalla. Kunniasija kulkueessa oli hengen miehellä. Kummissaan kysyi oikeusneuvos mitä tämä merkitsee ja kuka tämä mies on.
"Se on Själlandin piispa!" vastattiin.
"Voi mun päiviäni, mikä piispalle on tullut?" huokasi oikeusneuvos ja pudisti päätään. Ei se toki voinut olla piispa! Näitä asioita miettien ja katsomatta oikealle tai vasemmalle riensi oikeusneuvos Östergaden kautta Höjbropladsille. Linnan torille vievää siltaa ei löytynyt mistään, häntä vastaan häämötti vain kapean joen ranta, ja vihdoin viimein hän tapasi kaksi miestä, joilla oli vene.