"Tahtooko herra saareen?" kysyivät he.
"Saareenko?" virkkoi oikeusneuvos, joka ei tietänyt missä aikakaudessa eli, "minä olen menossa pienelle Torvegadelle Christianshavniin".
Miehet katsoivat häneen pitkään.
"Sanokaa minulle vain missä silta on!" pyysi hän. "Hävytöntä, ettei lyhtyjä ole sytytetty, ja sittenhän täällä on niin likaista, että luulisi suossa kävelevänsä!"
Jota pitemmältä hän puhui miesten kanssa, sitä vähemmin hän heitä käsitti.
"En minä ymmärrä teidän bornholmilaista murrettanne!" sanoi hän vihdoin viimein ja käänsi heille selkänsä. Siltaa ei hän löytänyt, kaidepuita ei myöskään ollut. "Mutta onhan häpeä minkä näköistä täällä on!" sanoi hän. Hänen aikakautensa ei vielä milloinkaan ollut tehnyt niin kurjaa vaikutusta kuin sinä iltana. "Parasta, että otan ajurin!" ajatteli hän, mutta missä ajurit olivat? Ei näkynyt ainoaakaan. "Minun täytyy lähteä takaisin Kongens Nytorville, siellä toki seisoo ajureja; muuten en ikinä pääse tästä Christianshavniin!"
Hän palasi Östergadelle ja oli jo melkein perillä, kun kuu tuli näkyviin.
"Herranen aika sentään, mitä telineitä tänne on laitettu!" huudahti hän nähdessään portin, joka siihen aikaan oli Östergaden päässä.
Vihdoin viimein löysi hän aukon, josta pääsi meidän päiviemme Nytorville, mutta se oli suurena soisena niittynä; siellä täällä kasvoi pensastynkää, ja niityn poikki kulki leveä kanava eli virta. Vastaiselle rannalle oli rakennettu muutamia kurjia puuhökkelejä hallantilaisia laivureita varten, joista paikka oli saanut nimen Hallanninharju.
"Joko tämä nyt on niinsanottua Fata Morganaa, taikka minä olen päissäni!" vaikeroi oikeusneuvos. "Mitä kummaa tämä on! mitä kummaa tämä on!"