Kuollut ruumis on aina kuolemattomuuden sfinksi. Ei antanut tämäkään mustassa kirstussaan lepäävä sfinksi vastausta siihen, minkä elävä olento pari päivää ennen kuolemaansa oli kirjoittanut:
Väkevä kuolo, sydän kammostuu sua mykkää, jonka polku hautaan haipuu. Murtuuko toivon taivas-tikapuu, kukaksi kalmistoos vain nousee kaipuu?
Syvimmän tuskamme muut harvoin ties! Sa, joka yksin olit loppuun saakka, elämä paljon raskahamp' on ies kuin arkullasi mullan musta taakka!
Kaksi olentoa liikkui huoneessa; molemmat ovat meille tutut: toinen oli Surutar, toinen onnettaren airut; he kumartuivat katsomaan kuollutta.
"Katso nyt", sanoi Surutar, "mitä onnea tuottivat kalossisi ihmiskunnalle?"
"Tuottivathan ne ainakin sille, joka tässä nukkuu, pysyväistä hyvää!" vastasi Onnetar.
"Oi ei!" sanoi Surutar; "hän meni pois itsestään, häntä ei kutsuttu! Hänen henkensä voima ei jaksanut kohottaa niitä aarteita, joita hänen oli määrä täällä kohottaa! Tahdon tehdä hänelle hyvän työn!"
Ja Surutar otti kalossit hänen jalastaan. Samassa oli kuoleman uni lopussa, ja herännyt nousi. Surutar hävisi ja kalossit samoin. Varmaan hän on ottanut ne omikseen.
SATAKAUNO.
Kuuleppas nyt!