"Oijoi!" huokasi hän, "olisimmepa alppien toisella puolella, niin olisi kesä ja minä olisin nostanut pankkiosoitukseni. Olen niin levoton rahoistani, etten saata nauttia koko Schweizistä, voi, voi, kun olisinkin toisella puolella!"
Samassa hän oli toisella puolella. Syvällä Italian sisämaassa hän oli, Firenzen ja Rooman välillä. Tracymenes-järvi kiilteli loimuavana kultana tummansinisten vuorten keskellä illan hohteessa; siellä missä Hannibal muinoin löi Flaminiuksen, ojentelivat viinipuut nyt ystävällisesti toisilleen vihantia sormiaan; kauniit puolialastomat lapset kaitsivat sysimustaa sikalaumaa lemuavassa laakerilehdossa tien varrella. Jos tämän maiseman vain saattaisi kuvata koko kauneudessaan, niin kaikki puhkeisivat huutoon: "oi ihana Italia!" mutta niin ei huudahtanut jumaluusopin ylioppilas eikä kukaan hänen kumppaneistaan.
Tuhannet myrkylliset kärpäset ja hyttyset ahdistivat heitä, turhaan löyhyttelivät he kasvojaan myrtinoksilla, kärpäset purivat armottomasti. Vaunuissa ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kasvot eivät olisi olleet paisuksissa ja verillä. Hevosraukat olivat kuin luurankoja, kärpäset istuivat suurina läjinä niiden selässä, ja vain hetkiseksi tuli apua, kun ajaja astui alas kaapimaan pois syöpäläisiä. Aurinko laski, lyhyt, jäinen henkäys heräsi luonnossa, ei se tuntunut ensinkään hyvältä, mutta vuoret ja pilvet hulmahtivat mitä ihanimpaan, heleään, loistavan vihantaan väriin — niin, lähde vain itse katsomaan, paljoa parempi on nähdä omin silmin kuin lukea kertomuksia. Suurenmoista se oli! sitä mieltä olivat matkustajatkin, mutta — vatsa oli tyhjä, ruumis väsyksissä, sydän ikävöi ainoastaan yösijaa, mutta mimmoinen oli yösija oleva? Se tuntui tällä hetkellä paljoa tärkeämmältä kuin luonnon ihanuus.
Tie kulki öljypuumetsän läpi. Olisi luullut kulkevansa kotona, ohi käyrävartisten piilipuiden. Jo tultiin yksinäiselle majatalolle. Pihalle oli kokoontunut puoli tusinaa raajarikkoja kerjäläisiä, reippain heistä oli kuin "nälän vanhin poika, joka hiljan on päässyt täysi-ikäiseksi" [Snarleyyow], mikä pojista oli sokea, minkä jalat olivat kuivuneet, joten hänen täytyi ryömiä käsien varassa, minkä kädet olivat kuihtuneet sormettomiksi. Siinä oli oikein rääsyistä esiin puhjennut kurjuus. "Eccelenza, miserabili!" vaikeroivat pojat ja näyttelivät sairaita jäseniään. Emäntä itse tuli vieraita vastaan paljain jaloin, pää pörrössä ja puettuna likaiseen puseroon. Ovet suljettiin nuoranpätkien avulla. Huoneitten permantona oli ränstynyt, muurattu kivitys; yölepakot lentelivät katonrajassa — ja sitä katkua!
"Niin, kattakaa te vain ruokapöytä talliin!" virkkoi muuan matkustajista, "siellä toki tietää mitä vetää keuhkoihinsa!"
Ikkunat avattiin, jotta saataisiin raikasta ilmaa, mutta nopeammin kuin ilma liikkuivat kuihtuneet käsivarret ja taukoamattomat valitukset: "miserabili, Eccellenza!" Seinät olivat täynnä matkustajain kirjoituksia, puolet moittivat bella Italiaa.
Jo tuli ruoka pöytään: soppana oli pippurilla ja eltaantuneella öljyllä maustettua vettä, samaa öljyä oli salaatissa. Pilaantuneet munat ja paistetut kukonharjat täydensivät ateriaa. Viinissäkin oli sivumaku, se oli oikeaa mikstuuraa.
Yöksi nostettiin matkalaukut oven eteen. Yksi matkustajista valvoi toisten nukkuessa. Tänä yönä oli vartiovuoro jumaluusopin ylioppilaan. Kuinka tukahuttavan kuuma huoneessa oli! Sääsket ynisivät ja pistivät, miserabilit valittivat unissaan pihamaalla.
"Niin, tekeehän matkustaminen hyvää!" huokasi ylioppilas, "kunhan ihmisellä vain ei olisi ruumista! Kun ruumis voisi levätä ja sielu yksin lentää. Sydäntäni painaa ainainen ikävä, se seuraa kaikkialle. Hetken tyydytys ei minulle riitä, minä halajan jotakin parempaa; niin, parempaa, parasta — mutta mitä se on, ja mistä sen löydän? Pääasiassa minä kyllä tiedän mitä tahdon, tahdon saavuttaa onnellisen päämäärän, onnellisimman kaikista!"
Ja samassa hetkessä, jolloin sana oli lausuttu, oli hän kotona. Pitkät, valkeat uutimet peittivät ikkunaa, hän makasi mustassa ruumisarkussa keskellä lattiaa, hän nukkui kuolon hiljaista unta. Hänen toivomuksensa oli täytetty, ruumis lepäsi, henki matkusti. Älä kiitä ketään onnelliseksi ennenkuin hän nukkuu haudassaan, sanoi kerran Solon, ja nyt osottautuivat sanat tosiksi.