"Revi pois kukkanen!" sanoi toinen pojista. Satakauno vapisi pelosta, sillä olisihan se menettänyt henkensä, jos se olisi revitty ylös maasta, ja silloin sen vasta oikein teki mieli elää, kun se piti turpeessa vietämän häkkiin vangitun leivon luo.
"Ei, anna sen olla!" sanoi toinen poika, "se kasvaa siinä niin kauniisti!" ja satakauno sai jäädä paikoilleen ja joutui häkkiin leivon luo.
Mutta lintu raukka suri ääneen vaikeroiden kadotettua vapauttaan ja räpytti siipiään häkin rautalankoja vastaan. Pieni satakauno ei osannut puhua, ei lausua ainoaakaan lohdutuksen sanaa, vaikka se niin tavattoman mielellään olisi tahtonut. Niin kului koko aamupäivä.
"Täällä ei ole vettä!" sanoi vangittu lintu. "Ovat kaikki lähteneet ulos jättämättä minulle pisarankaan vertaa juomista! Kurkkuni on polttavan kuiva! Sisässäni on tulta ja jäätä, ja ilma on niin raskasta hengittää! Oi, kuolla minun täytyy, jättää lämmin päiväpaiste, raikas, vihreä nurmi, koko Jumalan ihana maailma!" ja lintu kaivoi pienen nokkansa syvälle viileään turpeeseen, saadakseen edes hiukan virkistystä. Silloin sattui sen silmä satakaunoon ja se nyökytti kukkaselle päätään, suuteli sitä nokallaan ja sanoi: "pieni kukka raukka, sinunkin täytyy täällä kuihtua! Sinut ja pienen vihannan nurmitukkosen ovat minulle antaneet koko maailmaan sijaan, jonka omistin vapaassa ilmassa! Jokaista pientä heinänhelvettä pidän vihreänä puuna, jokaista sinun valkeaa lehteäsi tuoksuvana kukkasena! Oi, te vain kerrotte minulle kuinka paljon olen kadottanut!"
"Kun voisinkin häntä lohduttaa!" ajatteli satakauno, mutta se ei osannut liikuttaa lehteäkään Sen hennot lehdet lemusivat kuitenkin paljoa voimakkaammin kuin tavallisesti; sen huomasi lintukin, ja vaikka se oli nääntymäisillään janoon ja vaikka se tuskissaan repi rikki vihreitä heinänhelpeitä, ei se kajonnut kukkaan.
Tuli ilta, mutta ei ketään kuulunut tuomaan lintu raukalle vesipisaraa. Silloin oikaisi se suoraksi sorjat siipensä ja räpytteli niitä tuskallisesti. Sen laulu oli vain surullista piipotusta; pieni pää painui kukkaa vastaan ja linnun sydän särkyi surusta ja ikävästä: ei saattanut kukkakaan kääriä kokoon lehtiään eikä nukkua kuten edellisenä iltana, sen pää nuokkui sairaana, surevana maata kohti.
Vasta seuraavana aamuna tulivat pojat, ja kun he huomasivat linnun kuolleen, itkivät he katkerasti ja kaivoivat sille kauniin haudan, jonka koristivat kukkien lehdillä. Linnun ruumis pantiin kauniiseen, punaiseen rasiaan, ruhtinaallisesti piti se haudattaman, lintu raukka! Kun se eli ja lauloi, unohtivat he sen, antoivat sen istua häkissä, kärsiä ja ikävöidä. Nyt sitä kunnioitettiin ja ikävöitiin.
Mutta turve, jossa satakauno kasvoi, viskattiin maantielle tomuun. Ei kukaan muistanut kukkaa, joka kuitenkin oli rakastanut pientä lintua enemmän kuin kukaan muu ja joka niin mielellään olisi tahtonut lohduttaa sitä!
VAKAA TINASOTAMIES.
Oli kerran viisikolmatta tinasotamiestä. He olivat kaikki veljeksiä, sillä kaikki he olivat syntyneet vanhasta tinalusikasta. Heillä oli kivääri kädessä, niska kenossa, ja heidän univormunsa oli punainen ja sininen, aika kaunis univormu. Kun heidän laatikkonsa kansi avattiin ja heille ensi kertaa puhuttiin ihmiskieltä, kuulivat he sanan: "Tinasotamiehiä!" Sen huusi pieni poika käsiään taputtaen. Hän oli saanut tinasotamiehet syntymäpäivälahjakseen ja rupesi heti asettelemaan niitä pöydälle. Toinen sotamies oli aivan toisen näköinen, yksi ainoa erosi hiukan toisista. Hänellä oli yksi ainoa jalka, sillä hänet oli valettu viimeiseksi ja tina oli loppunut kesken. Hän seisoi kuitenkin yhdellä jalallaan aivan yhtä vakavasti kuin toiset kahdella jalallaan, ja juuri tämän yksijalkaisen elämänvaiheet tulivat merkillisiksi.