Pöydällä, jolle heidät asetettiin, oli paljon muita leikkikaluja. Eniten pisti silmään kaunis paperilinna. Pienistä ikkunoista saattoi nähdä saleihin. Edustalla seisoi vähäisiä puita pienen, pyöreän peilin ympärillä, se oli olevinaan järvi. Vahajoutsenet uiskentelivat järvessä ja katselivat kuviaan veden kalvossa. Kaikki oli siroa ja sievää, mutta kauniimpi kuin mikään muu oli pieni neiti, joka seisoi linnan ovella. Hän oli hänkin tehty paperista, mutta hänen hameensa oli loistavinta silkkiä ja olkapään päällitse kulki kuin vaippana sininen nauha. Keskelle nauhaa oli pistetty paistava paljetti, yhtä suuri kuin hänen koko kasvonsa. Pieni neiti ojensi molempia käsiään ilmaan, sillä hän oli tanssijatar. Toisen jalkansa oli hän nostanut niin korkealle, ettei tinasotamies laisinkaan saattanut sitä nähdä, vaan luuli neidolla olevan yhden ainoan jalan niinkuin hänellä itselläänkin:
"Se tyttö sopisi minun vaimokseni!" ajatteli hän, "mutta hän on ylhäinen neiti, hän asuu linnassa, eikä minulla ole kuin laatikko, jossa meitä jo ennestään asuu viisikolmatta. Ei se asunto kelpaa hänelle, mutta pitää minun joka tapauksessa koettaa päästä hänen tuttavuuteensa!". Ja sitten laskeutui tinasotamies pitkäkseen nuuskarasian taakse, joka oli pöydällä. Sieltä saattoi hän rauhassa katsella hienoa pientä neitiä, joka lakkaamatta seisoi yhdellä jalalla, joutumatta pois tasapainostaan.
Illalla pistettiin kaikki muut tinasotamiehet laatikkoon, ja talonväki pani levolle. Silloin rupesivat leikkikalut leikkimään, heille tuli vieraita, he olivat sotasilla, he pitivät tanssiaisia. Tinasotamiehet rämistelivät laatikossa, sillä heidän teki mieli mukaan, mutta he eivät saaneet auki kantta. Pähkinänmusertaja heitti kuperkeikkaa, kivikynä karkeloi taululla, he pitivät sellaista elämää, että kanarialintu heräsi ja rupesi ottamaan osaa keskusteluun; hän puhui runomitalla. Ainoastaan tinasotamies ja pieni tanssijatar eivät liikahtaneet paikoiltaan. Neiti pysytteli horjumatta varpaansa kärjellä, molemmat käsivarret ilmassa. Tinasotamies seisoi vakaasti toisella jalallaan, eikä hänen silmänsä hetkeksikään hievahtaneet tytöstä.
Jo löi kello kaksitoista. Lupsis! silloin pamahti nuuskarasian kansi auki, mutta ei siellä ollut tupakkaa, ei, sieltä tuli pieni musta peikko, sellainen oikea noitaukko.
"Kuuleppas tinasotamies!" virkkoi peikko, "pidä sinä kurissa silmäsi!"
Mutta tinasotamies ei ollut kuulevinaan.
"Niin, niin, odota sinä vain huomiseen!" sanoi peikko.
Huomispäivä koitti, ja kun lapset nousivat, joutui tinasotamies ikkunalle. Lieneekö sitten noita tehnyt temppujaan vai tullut ristiveto, mutta äkkiä lensi ikkuna auki ja sotamies putosi nurin narin kolmannesta kerroksesta kadulle. Se se oli menoa, hän käänsi jalkansa ilmaan ja jäi päälaelleen seisomaan, painetti kiinni katukivityksessä.
Palvelustyttö ja pieni poika riensivät paikalla etsimään, mutta vaikka he olivat sotkemaisillaan hänet jalkoihinsa, eivät he nähneet häntä. Jos tinasotamies olisi huutanut: tässä minä olen, niin he paikalla olisivat löytäneet hänet, mutta ei hänen mielestään sopinut ruveta huutamaan, kun oli univormussa.
Rupesi satamaan, pisaroiden tulo tiheni tihenemistään, vihdoin satoi kaatamalla. Sateen lakattua tuli kaksi katupoikaa.