"Katsoppas!" virkkoi toinen, "tuolla on tinasotamies! Hän saa lähteä purjehdusmatkalle!"
Sitten he tekivät sanomalehdestä veneen, panivat tinasotamiehen veneeseen ja laskettivat hänet purjehtimaan alas katuojaa. Itse he juoksivat rinnalla ja leipoivat käsiään. Varjelkoon, kuinka suuria laineita katuojassa kävi! Siellä kulki oikea virta, mutta sade olikin ollut hyvin rankka. Paperivene hyppeli ylös, alas; välistä pyörähti se ihan ympäri, niin että tinasotamies tärisi. Mutta hän pysyi kaiken aikaa vakaana, ei räpäyttänyt silmää, ei muuttanut asentoa, vaan makasi kivääri kainalossa.
Äkkiä joutui vene leveän! ojasillan alle. Tuli pimeä ikäänkuin hän olisi maannut omassa laatikossaan.
"Minnekähän minä nyt joudun?" ajatteli hän. "Niin, niin, tämä on peikon syy! Oi, jospa vain pieni neiti istuisi täällä veneessä, niin saisi tulla kahta pahempi pimeys!"
Samassa tuli suuri vesirotta, joka asui ojasillan alla.
"Onko sinulla passia?" kysyi rotta. "Tänne passi!"
Mutta tinasotamies vaikeni ja pusersi entistä lujemmin kivääriä rintaansa vastaan. Vene kiiti eteenpäin, ja rotta jäi paikoilleen huutamaan. Huijui kuinka se kiristeli hampaitaan ja kirkui puupulikoille ja heinänkorsille.
"Ottakaa kiinni! ottakaa kiinni! hän ei ole maksanut tullia! hänellä ei ole passia!"
Mutta virta kiihtyi kiihtymistään, tinasotamies näki jo päivän häämöttävän ja siltapalkkien loppuvan, mutta samassa sattui hänen korvaansa kohina, joka oli omiaan pelästyttämään urhoollisenkin miehen. Katsoppas, siltapalkkien päässä syöksyi katuoja suureen kanavaan ja kulku siitä saattoi hänelle olla yhtä vaarallinen kuin meille lasku suuresta vesiputouksesta.
Hän oli jo joutunut niin likelle, ettei hän enää saattanut pysähtyä. Vene syöksyi eteenpäin, tinasotamies raukka pysyi kankeana kuin seiväs, jokaisen täytyi tunnustaa, että hän silmää räpäyttämättä kesti koetuksensa. Vene kieppui kolme, neljä kertaa ympäri ja tuli sitten täyteen vettä. Uppoaminen oli edessä. Tinasotamies seisoi kaulaa myöten vedessä ja vene upposi uppoamistaan. Paperi suli minkä ehti, vesi peitti jo sotamiehen pään, — silloin ajatteli hän herttaista pientä tanssijatarta, jota hän ei enää milloinkaan saisi nähdä, ja hänen korvissaan kaikui: