Perin hyvä mies hän oli, mutta hänessä oli sellainen omituinen tauti, ettei hän koskaan sietänyt nähdä lukkareja; niin pian kuin lukkari sattui hänen silmiinsä, hän kerrassaan raivostui. Juuri sentähden oli lukkari tullut tervehtimään vaimoa silloin kun tiesi miehen olevan poissa. Ja hyvä vaimo oli pannut pöytään parasta mitä hänellä oli. Kun he nyt kuulivat miehen tulevan, pelästyivät he suuresti, ja vaimo pyysi lukkaria kömpimään suureen kirstuun, joka seisoi tyhjänä nurkassa. Lukkari suostui, sillä tiesihän hän, ettei mies raukka voinut sietää lukkareja. Vaimo piilotti kiireesti viinit ja herkut leivinuuniinsa, sillä jos mies olisi ne nähnyt, olisi hän paikalla ruvennut kyselemään niiden tarkoitusta.
"Voi kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo nähdessään ruokien katoavan.
"Onko siellä joku?" kysyi isäntä ja rupesi katselemaan Pikku-Niilon mutkiin. "Miksi sinä siellä makaat? Tule pois tupaan!"
Nyt kertoi Pikku-Niilo kävelleensä eksyksiin ja pyysi yösijaa.
"Kyllä sitä on!" sanoi isäntä, "mutta ensin meidän täytyy saada vähän haukattavaa!"
Emäntä otti heidät molemmat ystävällisesti vastaan, kattoi pitkän pöydän ja pani heidän eteensä suuren vadillisen puuroa. Isännän oli nälkä ja hän söi hyvällä ruokahalulla, mutta Pikku-Niilo, joka tiesi sen korean paistin, kalan ja kakun olevan uunissa, ei saanut niitä pois mielestään.
Pöydän alle jalkojensa juureen hän oli laskenut säkkinsä, missä hevosnahka oli, sillä tiedämmehän että hän oli lähtenyt matkalle juuri myydäkseen nahan kaupungissa. Puuro ei tahtonut maistua miltään, ja tuontuostakin hän polki säkkiä, jotta kuiva nahka narisi.
"Oletko hiljaa!" sanoi Pikku-Niilo säkilleen, mutta polki sitä samalla, jotta se narisi entistä kovemmin.
"Mitä kummaa sinun pussissasi on?" kysyi isäntä.
"Noita siellä on!" vastasi Pikku-Niilo, "se sanoo ettei meidän pidä syödä puuroa, kun se on loihtinut uunin täyteen paistia, kalaa ja pannukakkuja."