Kaupunkiin oli pitkä matka, ja tie vei suuren, pimeän metsän läpi. Sattuipa vielä tulemaan hirveän paha ilma; hän käveli eksyksiin ja ennenkuin hän löysi oikean tien, oli ilta ja mahdoton ehtiä kotiin tai kaupunkiin ennen yötä.
Aivan tien vieressä oli iso talonpoikaistalo, ikkunaluukut olivat suljetut, mutta yläraosta pääsi tunkeutumaan tulta. "Tuolta minä kai saan yösijan", ajatteli Pikku-Niilo ja meni koputtamaan oveen.
Emäntä tuli avaamaan, mutta kuultuaan mitä asiaa oli, käski mennä pois, sillä isäntä ei ollut kotona eikä hän silloin ruvennut ottamaan vastaan vieraita.
"Minun täytyy sitten maata ulkona", sanoi Pikku-Niilo, ja emäntä sulki oven.
Ihan talon vieressä oli suuri heinäsuova, ja sen ja rakennuksen välille oli tehty pieni vaja, jota peitti tasainen olkikatto.
"Tuolla minä voinkin maata!" sanoi Pikku-Niilo huomatessaan katoksen. "Siellähän on mukava vuode, ei suinkaan haikara karkaa puremaan minua kinttuihin." Katolla seisoi nimittäin elävä haikara. Sillä oli siellä pesä.
Pikku-Niilo kapusi katolle ja kääntelihe siellä, päästäkseen oikein hyvään asentoon. Puuluukut ikkunoiden edessä eivät ylhäältä olleet tiiviit, ja hän saattoi aivan hyvin nähdä tupaan.
Suurella, katetulla pöydällä oli viiniä, paistia ja sellaista koreata kalaa. Emäntä ja lukkari istuivat kahden pöydässä ja emäntä kaasi lukkarille viiniä ja lukkari pisti poskeensa kalaa, sillä siitä herkusta hän piti.
"Kunpa minäkin saisin jotakin suuhuni!" sanoi Pikku-Niilo ja oikoi päätään ikkunaa kohti. Hyvät ihmiset sentään mikä korea kaakkukin siellä komeili! Olipa ne aika kemut!
Samassa kuului kavioiden kapsetta maantieltä. Joku likeni taloa ratsain. Emännän mies sieltä palasi kotiin.