Suuressa, vanhassa nokisessa salissa paloi keskellä kivilattiaa suuri tuli. Savu kiiri kattoa pitkin ja sai itse etsiä tiensä ulos. Suuressa juomanpanokattilassa kiehui keitto ja sekä jäniksiä että kaniineja käänneltiin vartaissa.
— Sinun pitää yöllä nukkua minun kanssani täällä kaikkien pikkueläinteni kanssa! sanoi ryövärityttö. He saivat syömistä ja juomista ja menivät sitten muutamaan nurkkaan, missä oli olkia ja mattoja. Ylhäällä istui rimoilla ja orsilla liki sata kyyhkystä, jotka kaikki näyttivät nukkuvan, mutta käännähtivät kuitenkin vähän, kun pikkutytöt tulivat.
— Ne ovat kaikki minun, sanoi pieni ryövärityttö ja kävi nopeasti kiinni yhteen likimmistä, piteli sitä jaloista ja ravisti sitä niin, että se räpytteli siipiään. — Suutele sitä! huusi hän ja löi sillä Gerdaa kasvoihin. — Tuossa istuvat metsälurjukset! jatkoi hän ja viittasi säleiden taakse, joita oli lyöty aika määrä korkealle reiän eteen muurissa.
— Ne ovat metsälurjuksia nuo kaksi! Ne lentävät heti pois, jolleivät ole oikein lukittuina. Ja tässä seisoo minun vanha rakkahimpani "pää"! ja hän veti sarvesta poroa, jolla oli kiiltävä kuparirengas kaulassa ja joka oli kytkettynä. Häntäkin meidän täytyy pitää kytkyessä, muuten hän karkaa luotamme. Joka ikinen ilta kutkutan minä häntä kaulaan terävällä veitselläni, sitä hän niin pelkää! Ja pieni tyttö veti pitkän veitsen muurinhalkeamasta ja antoi sen liukua poron kaulan yli. Eläin raukka potki takajaloillaan ja ryövärityttö nauroi ja veti sitten Gerdan mukaansa vuoteeseen.
— Aiotko pitää veitsen vieressäsi, kun nukut? kysyi. Gerda ja katseli siihen hiukan peloissaan.
— Minä nukun aina veitsi vieressäni, sanoi pieni ryövärityttö. — Ei koskaan tiedä, mitä voi sattua. Mutta kerro minulle nyt taas, mitä äsken kerroit pienestä Kaista ja miksi olet lähtenyt maailmalle.
Ja Gerda kertoi uudestaan, ja metsäkyyhkyset kuhersivat ylhäällä häkissä, muut kyyhkyset nukkuivat. Pieni ryövärityttö pani kätensä Gerdan kaulaan, piti veistä toisessa kädessään ja nukkui niin, että sen saattoi kuulla. Mutta Gerda ei ensinkään voinut sulkea silmiään, hän ei tietänyt, oliko hänen määrä elää vaiko kuolla. Ryövärit istuivat tulen ympärillä, lauloivat ja joivat, ja ryöväriakka heitteli kuperkeikkoja. Oi, pienen tytön oli varsin hirmuista katsella sitä.
Silloin sanoivat metsäkyyhkyset: kur, kur, me olemme nähneet pienen Kain. Valkoinen kana kantoi hänen rekeänsä. Hän istui lumikuningattaren vaunuissa, jotka kulkivat läpi metsän, kun me makasimme pesässä. Hän puhalsi meihin poikasiin ja kaikki ne kuolivat, paitsi me kaksi. Kur, kur!
— Mitä te sanotte siellä ylhäällä? huusi Gerda, — minne lumikuningatar matkusti? Tiedättekö siitä jotakin?
— Luultavasti hän matkusti Lapinmaahan, sillä siellä on aina lunta ja jäätä, kysy vain porolta, joka seisoo kytkettynä nuoraan.