Satuja ja tarinoita II

by H. C. Andersen

Silloin rukoili pieni Gerda isämeitänsä ja pakkanen oli niin kova, että hän saattoi nähdä oman hengityksensä. Sauhuna nousi se hänen suustaan, huuru tiheni tihenemistään ja muodostui pieniksi kirkkaiksi enkeleiksi, jotka kasvamistaan kasvoivat, koskettaessaan maata. Ja kaikilla niillä oli kypärä päässä ja peitset ja kilvet käsissä. Niitä tuli yhä useampia ja kun Gerda oli lopettanut isämeitänsä, oli hänen ympärillään kokonainen legiona. Ne hakkasivat peitsineen kauheita lumihiutaleita, niin että ne särkyivät sadoiksi kappaleiksi ja pieni Gerda kulki aivan turvallisesti ja rohkeasti eteenpäin. Enkelit taputtivat hänen jalkojaan ja käsiään ja silloin hän vähemmän tunsi, miten kylmä oli ja astui reippaasti lumikuningattaren linnaa kohti.

Mutta katsokaamme nyt ensin, kuinka Kain on. Hän kyllä ei ajatellut pientä Gerdaa ja kaikkein vähimmin sitä, että tämä seisoi linnan ulkopuolella.

Seitsemäs tarina. Mitä tapahtui lumikuningattaren linnassa ja mitä sitten tapahtui.

Linnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää tuulta. Siellä oli toista sataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta tuiskusi. Suurin ulottui monen penikulman päähän, kaikki väkeväin revontulten valaisemina, ja ne olivat suuret, tyhjät, jäätävän kylmät ja hohtavat. Ei koskaan tänne eksynyt mitään huvitusta, ei edes pieniä karhuntanssiaisia, joissa myrsky olisi saanut soittaa ja jääkarhut kävellä takajaloillaan ja näyttää hienoja tapoja; ei koskaan pientä seuraleikkiä suutillikkoineen ja käsille-läjäyttelemisineen; ei koskaan pieniä kahvikestejä valkoisten kettuneitojen kesken. Tyhjää, avaraa ja kylmää oli lumikuningattaren saleissa. Revontulet leimusivat niin säännöllisesti, että saattoi laskea, milloin ne olivat korkeimmillaan ja milloin ne olivat matalimmillaan. Keskellä tyhjää, loppumatonta lumisalia oli jäätynyt järvi, se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi, mutta jokainen kappale oli niin aivan toisen näköinen, että se oli kokonainen taitoteos. Ja keskellä sitä istui lumikuningatar, kun hän oli kotona, ja sitten hän sanoi, että hän istuu järjen peilissä ja että se on ainoa ja paras tässä maailmassa.

Pieni Kai oli aivan sininen vilusta, niin, miltei musta, mutta hän ei kuitenkaan huomannut sitä, sillä olihan lumikuningatar suudellut vilunväristykset pois hänestä ja hänen sydämensä oli miltei kuin jääkimpale. Hän kulki ja kuljetteli muutamia teräviä, litteitä jääkimpaleita, joita hän asetteli kaikin mahdollisin tavoin, sillä hän tahtoi saada siitä esille jotakin. Se oli aivan samanlaista kuin jos meillä muilla on pieniä puupalasia ja me muodostamme niistä kuvioita, joita kutsutaan Kiinalaiseksi peliksi. Kai kulki hänkin ja pani kokoon kuvioita, mitä kummallisimpia, se oli Järjen-Jääpeliä. Hänen silmissään olivat kuviot aivan erinomaisia ja mitä tärkeimmän arvoisia. Sen teki se lasisirpale, joka oli hänen silmässään! Hän muodosti kokonaisia kuvioita, jotka olivat jokin kirjoitettu sana, mutta ei koskaan hän voinut saada muodostetuksi sitä sanaa, jota hän juuri tahtoi, sanaa Iäisyys, ja lumikuningatar oli sanonut: jos sinä voit keksiä sen kuvion, niin pääset omaksi herraksesi ja minä lahjoitan sinulle koko maailman ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut.

— Nyt minä lennän pois lämpimiin maihin! sanoi lumikuningatar, — minä tahdon päästä kurkistelemaan mustiin patoihin! — ne olivat tulta suitsuttavia vuoria, Etna ja Vesuvius, joiksi niitä kutsutaan. — Minäpä vähän valkaisen niitä, se kuuluu asiaan, se tekee hyvää sitruunien ja viinirypäleiden jälkeen! Ja sitten lensi lumikuningatar ja Kai istui aivan yksin monta penikulmaa suuressa, tyhjässä jääsalissa ja katseli jääpalasia ja ajatteli ja ajatteli niin, että hänessä paukkui. Aivan kankeana ja hiljaa hän istui, olisi saattanut luulla hänen paleltuneen kuoliaaksi.

Silloin tapahtui, että pieni Gerda astui linnaan suuresta portista, joka oli tehty viiltävistä tuulista. Mutta hän luki iltarukouksen ja silloin asettuivat tuulet, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet nukkua, ja hän astui suureen, tyhjään, kylmään saliin. Silloin näki hän Kain, hän tunsi hänet, hän karkasi hänen kaulaansa, piteli häntä lujasti ja huusi: Kai, pieni Kai kulta, minä olen siis löytänyt sinut!

Mutta Kai istui aivan hiljaa, jäykkänä ja kylmänä. Silloin itki pieni Gerda kuumia kyyneliä, ne putosivat hänen rinnalleen, ne tunkivat hänen sydämeensä, ne sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen peilinkappaleen sieltä sisältä. Hän katsoi Gerdaan ja Gerda veisasi virren:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!

Silloin purskahti Kai itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri silmästä, hän tunsi Gerdan ja riemuitsi: Gerda, pieni Gerda kulta! Missä sinä oletkaan ollut niin kauan? Ja missä minä olen ollut? Ja hän katseli ympärilleen. Kuinka täällä on kylmää, kuinka täällä on tyhjää ja avaraa! Ja hän turvasi Gerdaan ja Gerda nauroi ja itki ilosta. Oli niin onnellista, että jääsirpaleetkin tanssivat ilosta ja kun ne väsyivät ja asettuivat, lepäsivät ne juuri niinä kirjaimina, jotka lumikuningatar oli käskenyt hänen keksiä hänen ollakseen oma herransa ja jotta hän antaisi hänelle koko maailman ja parin uusia luistimia.