— Otetaanpas nyt jotakin syötävää! sanoi tuulien äiti, ja sitten istuutuivat he kaikki syömään paistettua hirveä ja prinssi istui Itätuulen vieressä ja sentähden heistä pian tuli hyvät ystävät.
— Kuule, sanoppas minulle nyt, sanoi prinssi, — mikä prinsessa se on, josta täällä niin paljon puhutaan ja missä sijaitsee paratiisin puutarha?
— Hohhoo! sanoi Itätuuli. — Jos sinä tahdot sinne, niin lennä minun kanssani huomenna. Mutta muuten voin sanoa sinulle, ettei siellä ole ollut ketään ihmistä sitten Aatamin ja Eevan ajan. Heidäthän sinä kyllä tunnet piplian historiasta?
— Tietysti, sanoi prinssi.
— Silloin kun heidät karkoitettiin, vaipui paratiisin puutarha alas maahan, mutta se säilytti lämpöisen auringonpaisteensa, lauhan ilmansa ja kaiken ihanuutensa. Haltijatarten kuningatar asuu siellä, siellä on Autuuden saari, minne ei kuolema koskaan tule. Kuinka ihanaa siellä onkaan olla! Istu selkääni huomenna, niin otan sinut mukaani. Arvelen sen kyllä käyvän päinsä, mutta nyt et enään saa puhua, sillä minä tahdon nukkua.
Ja sitten nukkuivat he kaikki.
Varhain aamulla heräsi prinssi ja hämmästyi aika lailla, kun aurinko jo oli korkealla pilvien yläpuolella. Hän istui Itätuulen selässä, joka uskollisesti piteli häntä kiinni. He olivat niin korkealla ilmassa, että metsät ja maat, joet ja järvet näyttivät olevan kuin suurella värillisellä kartalla.
— Hyvää huomenta, sanoi Itätuuli. — Muuten voisit vielä vähän nukkua, sillä ei ole paljonkaan nähtävää lakealla maalla allamme. Jollei sinua haluta laskea kirkkoja! Ne kohoavat kuin liitupisteet alhaalla vihreällä laudalla.
Hän kutsui peltoja ja niittyjä vihreäksi laudaksi.
— Oli epäkohteliasta, etten saanut sanoa hyvästiä äidillesi ja veljillesi, sanoi prinssi.