— Nukkuva saa anteeksi, sanoi Itätuuli ja sitten lensivät he vieläkin nopeammin eteenpäin. Sen saattoi kuulla metsien latvoista: kun he lensivät niiden yli, kohisivat kaikki oksat ja lehdet. Sen saattoi kuulla merestä ja järvistä, sillä missä he lensivät, siellä vyöryivät aallot korkeammalle ja suuret laivat kumarsivat syvään alas veteen kuin uivat joutsenet.
Illemmällä, kun tuli pimeä, kävi suurten kaupunkien hauskasti: tulet syttyivät siellä alhaalla, milloin siellä, milloin täällä. Oli aivan niinkuin silloin, kun on polttanut paperipalan ja näkee monet pienet tulikipunat, kuinka ne ovat lapsia ja lähtevät koulusta. Ja prinssi taputti käsiään, mutta Itätuuli pyysi häntä lakkaamaan ja mieluummin pitelemään kiinni, muuten hän helposti saattoi pudota ja jäädä riippumaan johonkin kirkontornin huippuun.
Kotka mustissa metsissä kyllä lensi keveästi, mutta Itätuuli lensi keveämmin. Kasakka pienellä hevosellaan kiiti kiitämällä tasankojen yli, mutta toisin kiiti prinssi.
— Nyt sinä saatat nähdä Himalajan! sanoi Itätuuli. — Se on korkein vuori Aasiassa. Nyt me pian tulemme paratiisin puutarhaan.
Sitten käänsivät he etelään päin ja pian tuoksuivat yrtit ja kukkaset. Viikunat ja kranaattiomenat kasvoivat villeinä ja villissä viiniköynnöksessä oli sinisiä ja punaisia rypäleitä. Tässä he molemmat astuivat alas ja panivat pitkäkseen pehmeään nurmeen, missä kukkaset nyökyttivät tuulelle ikäänkuin sanoakseen: tervetuloa takaisin!
— Olemmeko me nyt paratiisin puutarhassa? kysyi prinssi.
— Ei, emme suinkaan! vastasi Itätuuli. — Mutta nyt me pian tulemme sinne. Näetkö tunturiseinän tuossa ja suuren luolan, missä viiniköynnökset riippuvat kuin suuret vihreät uutimet. Siitä meidän on mentävä. Kääriydy minun viittaani, täällä polttaa aurinko, mutta vain askel, ja on jäätävän kylmä. Lintu, joka kiitää luolan halki, pitää toista siipeään täällä lämpöisessä kesässä ja toista tuolla kylmässä talvessa.
— Sekö siis on tie paratiisin puutarhaan? kysyi prinssi.
Nyt he menivät luolaan, hui kuinka siellä oli jäätävän kylmä, mutta sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Itätuuli levitti siipensä ja ne loistivat kuin kirkkain tuli. Mutta mikä luola! Suuret kivilohkareet, joista vesi vuoti, riippuivat heidän yläpuolellaan mitä omituisimmissa muodoissa. Milloin siellä oli niin ahdasta, että heidän täytyi kulkea nelinryömin, milloin niin korkeaa ja avaraa kuin ulkoilmassa. Oli kuin hautakappeleja mykkine urkupiippuineen ja kivettyneine lippuineen.
— Varmaan me käymme kuoleman tietä paratiisin puutarhaan, sanoi prinssi, mutta Itätuuli ei vastannut sanaakaan, viittasi eteenpäin ja mitä kaunein sininen valo loisti heitä vastaan. Kivilohkareet yläpuolella muuttuivat muuttumistaan sumuksi, jotta vihdoin oli kirkasta kuin valkoinen pilvi kuun paisteessa. Nyt he olivat mitä kauneimmassa lauhassa ilmassa, se oli raikas kuin ilma vuorilla, tuoksuva kuin keskellä laakson ruusuja.