Siellä virtasi joki, kirkas kuin itse ilma ja kalat olivat kuin kulta ja hopea. Purppuranpunaiset ankeriaat, joista niiden kiemurrellessa kirposi sinisiä tulikipunoita, leikittelivät siellä alhaalla vedessä ja leveät lumpeenlehdet olivat taivaankaaren väriset. Itse kukka oli punakeltainen palava liekki, jolle vesi antoi ravintoa, niinkuin öljy saa lampun lakkaamatta palamaan. Luja silta marmorista, mutta niin taidokkaasti ja hienosti veistetty ikäänkuin se olisi ollut pitseistä ja lasihelmistä, johti veden yli Autuuden saareen, missä paratiisin puutarha kukoisti.
Itätuuli otti prinssin käsivarsilleen ja kantoi hänet siitä yli. Siinä lauloivat kukkaset ja lehdet mitä kauneimpia lauluja hänen lapsuudestaan, mutta niin valtavan kauniisti, ettei yksikään ihmisääni täällä voi niin laulaa.
Olivatko ne palmupuita vaiko jättiläiskokoisia vesikasveja, jotka täällä kasvoivat? Niin meheviä ja suuria puita ei prinssi koskaan ennen ollut nähnyt. Pitkinä kiehkuroina riippui täällä mitä kummallisimpia köynnöskasveja, jommoisia väreineen ja kultineen tapaa kuvattuina ainoastaan vanhojen pyhien kirjojen reunoilla, tai punoutuvat ne alkukirjainten läpi. Oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä lintuja, kukkasia ja kiemuroita. Nurmessa aivan likellä seisoi ryhmä riikinkukkoja, levitettyine loistavine pyrstöineen. Niin, kyllä se niin oli! Ei, kun prinssi koski niihin, huomasi hän, etteivät ne olleet eläimiä, vaan kasveja: ne olivat suuria takkiaisia, jotka täällä loistivat kuin riikinkukon kaunis pyrstö. Jalopeura ja tiikeri juoksivat kuin pehmeät kissat keskellä vihreitä pensastoja, jotka lemusivat kuin öljypuun kukkaset ja jalopeura ja tiikeri olivat kesyt. Villi metsäkyyhky, hohtava kuin kaunein helmi, räpytteli siivillään jalopeuraa harjalle, ja antilopi, joka muuten on niin arka, seisoi nyökyttäen päätään, ikäänkuin sekin olisi tahtonut leikkiä mukana.
Nyt tuli paratiisin haltiatar. Hänen vaatteensa paistoivat kuin aurinko ja hänen kasvonsa olivat lempeät kuin iloisen äidin, kun hän on oikein onnellinen lapsestaan. Hän oli nuori ja suloinen ja mitä kauneimmat tytöt, jokaisella loistava tähti hiuksissa, seurasivat häntä.
Itätuuli antoi hänelle kirjoitetun lehden Fenix-linnulta ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän otti prinssiä kädestä ja vei hänet linnaansa, missä seinät olivat saman väriset kuin komeimmat tulppaninlehdet, kun niitä pitelee aurinkoa vastaan. Itse katto oli suuri, loistava kukka, ja kuta enemmän siihen tuijotti, sitä syvemmältä näytti sen kalkki. Prinssi meni ikkunaan ja katseli yhdestä ruudusta: silloin näki hän hyvän- ja pahantiedon puun käärmeineen, ja Aatami ja Eeva seisoivat aivan vieressä.
— Eivätkö he ole karkoitetut? kysyi hän, ja haltijatar hymyili ja selitti hänelle, että joka ruutuun oli aika näin polttanut kuvansa, mutta ei sillä tavalla kuin se tavallisesti nähdään, ei, siinä oli elämää, puiden lehdet liikkuivat, ihmiset tulivat ja menivät kuin peilikuvassa. Ja prinssi katseli toisesta ruudusta, ja siellä oli Jaakopin uni, missä tikapuut nousivat aivan taivaan sisään asti ja enkelit suurin siivin liitelivät ylös ja alas. Niin, kaikki, mitä oli tapahtunut tässä maailmassa, eli ja liikkui lasiruuduissa. Niin taidokkaita maalauksia saattoi ainoastaan aika polttaa.
Haltiatar hymyili ja johdatti hänet suureen korkeaan saliin. Sen seinät näyttivät olevan läpikuultavia maalauksia, toiset kasvot toisia kauniimmat. Miljoonat onnelliset siellä hymyilivät ja lauloivat niin, että kaikki suli yhdeksi säveleksi. Kaikkein ylimmät olivat niin pieniä, että ne näyttivät pienemmiltä kuin pienin ruusunnuppu, kun se pisteenä piirretään paperille. Ja keskellä salia seisoi suuri puu riippuvine, rehevine oksineen. Kultaisia omenia, suuria ja pieniä riippui kuin mitäkin appelsiineja vihreiden lehtien välissä. Se oli hyvän- ja pahantiedon puu, jonka hedelmästä Aatami ja Eeva olivat syöneet, jokaisesta lehdestä valui hehkuvan punainen kastepisara. Tuntui siltä, kuin puu olisi itkenyt verisiä kyyneliä.
— Nouskaamme nyt veneeseen! sanoi haltiatar. — Siellä paisuvan veden päällä nautimme virvokkeita. Vene keinuu, ei kuitenkaan pääse paikalta, mutta kaikki maailman maat liukuvat silmiemme ohi.
Ja kummallista oli nähdä, kuinka koko ranta liikkui. Tässä tulivat korkeat lumenpeittämät alpit pilvineen, tummine kuusineen. Torvi soi niin syvän alakuloisesti ja paimen joikui kauniisti laaksossa. Nyt taivuttivat banaanipuut pitkät, riippuvat oksansa alas veneen yli, sysimustat joutsenet uivat vedessä ja mitä kummallisimmat eläimet ja kukkaset näyttäytyivät rantapenkerellä. Se oli Uusi Hollanti, viides maanosa, joka, näköaloineen sinisille vuorille, liukui ohitse. Kuuli pappien laulun ja näki villien tanssin rumpujen ja luutuubain soidessa. Egyptin pyramiidit, jotka kohosivat pilvien sekaan, sortuneet pilarit ja puoleksi hiekkaan haudatut sfinksit purjehtivat ohitse. Revontulet paloivat yli Pohjolan lumitunturien, se oli ilotulitusta, jonka vertaista ei kukaan saattanut saada aikaan. Prinssi oli niin ylen onnellinen, niin, näkihän hän satoja kertoja enemmän kuin me tässä kerromme.
— Ja ainiaaksiko minä voin jäädä tänne? kysyi hän.